Archive for June, 2016
Autistin maailmanloppu Amsterdamissa
Luin ja arvioin kaverini/tuttuni Corinne Duyvisin esikoisromaanin Otherbound pian sen ilmestymisen jälkeen pari vuotta sitten. Kirjoitin hänestä jutunkin Tukilinjaan. Cory tunnetaan erityisesti vammaisten ja muiden vähemmistöhahmojen puolestapuhujana.
Otherbound oli fantasiaa, Coryn toinen romaani On the Edge of Gone on apokalyptistä YA-scifiä. Cory joskus sanoi, että kun kirjoittaa scifiä Amsterdamista, on lähes itsestäänselvää mitä kaupungille käy – jää veden alle. No, tässä ei rymistellä sileäksi vain Amsterdamia, vaan koko planeetta. Siihen nimittäin törmää komeetta.
Kun tuleva komeettatörmäys puoli vuotta aiemmin kävi ilmi, rakennettiin paljon väestönsuojia. Osa ihmisistä pääsi turvaan sukupolvialuksiin. Se onkin oikeastaan ainoa toivo pidemmän tähtäimen selviytymisestä, koska törmäys ei ole pelkästään yksi iso tärsky, vaan se sotkee koko pallon säät ja muut.
Sivunmennen sanottuna oli hauska lukea Amsterdam-aiheista romaania, jossa mainittiin niin paljon tuttuja paikkoja. Ei keskustaa, kuten yleensä, vaan ihan tässä hollilla olevia paikkoja kuten Nieuw-West (laajempi alue), Sloterplas-järvi, Osdorp (naapurikaupunginosani, jossa Corykin asuu) jne. Hollanti on kirjassa vahvasti läsnä, mutta tuskin kenenkään makuun liikaa tai ärsyttävillä tavoilla. (Kirja ei kuitenkaan minusta ole erityisen hollantilainen.)
Sukupolvialuksille pääsevät toki ennen kaikkea rikkaat ja kyvykkäät. Eivät sellaiset kuin päähenkilö Denise, autistinen kuusitoistavuotias, jonka elämän keskipiste on löytökissakoti. Denisen äiti on huumeidenkäyttäjä ja sisko Iris transsukupuolinen. Heidän isänsä oli surinamilainen, joten Denise ja Iris ovat siis tummaihoisia. Iris tosin on kateissa, eikä Denise huolehdi edes maailmanlopusta yhtä paljon kuin siskostaan.
Kirjassa parasta on päähenkilö. En ihan oikeasti pysty kuvittelemaan, että kukaan neurotyypillinen olisi pystynyt kirjoittamaan tällaista hahmoa. Fiktiossa löytyy toki Asperger-päähenkilöitä ja selvemmin autistisia lapsia, joilla ei ole mitään todellista roolia, mutta ei sellaista kuin Denise.
Denise on todellinen syväluotaus autistin maailmaan, yhden sellaisen, koska autistit ovat hyvin erilaisia. Hän on kiinni rutiineissaan ja maailma romahtaa jos ne muuttuvat. Silloin hän usein alkaa stimmata. Sosiaaliset tilanteet Denise hoitaa “skripteillä” eli suunnittelee etukäteen. Hän ei kestä yllättävää kosketusta, ei sitä jos joku penkoo hänen tavaroitaan, ja hänen ruokatapansa ovat hyvin erikoiset. Silti hänellä on myös vahvuuksia ja monta ystävää.
Kaikesta huolimatta Denise ei ole friikki eikä opetusmateriaali, vaan tunteva, uskottava, inhimillinen ihminen (hänessä on paljon Coryä itseään, siksi hän lienee niin aito). Lukija oppii ymmärtämään myös käytöksen syitä. Loppua kohden autismin vaikutukset “eskaloituvat” massiivisessa kriisissä tavalla, joka on todella hienosti kuvattu.
Iris jäi suurimmaksi osaksi kirjaa etäiseksi, mutta lopulta häneenkin saatiin puhallettua elämää. Vähemmistöaspektit toimivat enimmäkseen hyvin, Cory on taustatyönsä tehnyt. Surinamilaisuudessa tuli tosin “terminologiainfodumppaus”-fiilistä.
Transsukupuolisuus oli hieman pintapuolisesti ja ehkä hieman kliseisestikin kuvattua (koska se oli kirjassa niin pienessä roolissa), mutta ei siinä mitään vikaa tai epäuskottavaa sinänsä ollut. Toisaalta toi se ehkä oman vinkkelinsä sisarussuhteen kuvaukseen, vaikka ei sinänsä sitä juuri muuttanutkaan.
Jokin huumeidenkäyttäjä-äidin kuvauksessa häiritsi. Hän jäi pahviseksi, vaikka sinänsä olikin moniulotteinen hahmo eikä vain narkkari = pahis. Jo käytettyjen huumeiden valikoima (kokaiini, ketamiini, ekstaasi) tuntui minusta epäuskottavalta. Mutta en tiedä, ehkä tällaisia tyyppejä on olemassa. “Tummaihoinen isä hylkää perheensä” on ongelmallinen stereotyyppi.
Hahmoja on runsaasti, mutta en mennyt kertaakaan sekaisin, vaikka helposti menen. Muitakin vähemmistöjä kirjassa riittää: juutalaisia, muslimeja, Down-lapsia, lesboja, genderqueereja, polyja jne. Päähenkilön semi-ihastus on tukeva mies, joka taitaa hänkin olla Asperger, vaikka sitä ei erikseen sanota.
Amsterdamissa tällainen vähemmistöjen määrä on uskottavaa. Vähemmistöaspektit toki väistämättä näissäkin jäävät aika pinnalliseksi, kun useimmilla on niin pieni rooli, mutta onhan se kivaa että vaikkapa polyja on mukana, vaikka heidät mainittaisiin vain kahdessa virkkeessä.
Jotkut asiat kirjassa tuntuivat epäuskottavilta. Koska en juuri lue kovaa scifiä, koko maailmanloppuaspekti luonnonmullistuksineen tuntui jo vähän liian hurjalta, mutta makukysymys se on. Samoin jotkut juonenkäänteet ja pari “oivallusta” olivat minusta epäuskottavia. Ja loppu, mutta siihen on ainakin osasyynä YA-genre.
Minusta kirjassa oli myös monelle tieteisromaanille tyypillistä “on hienoa teknologiaa, projektioita ja muuta, liha on vaihdettu soijaan (miksi soijaan?) mutta maailma on enimmäkseen sama” -ongelma. Toki vuosi on vasta 2034, eli ei kovin kaukana, mutta kyllä maailmassa siinäkin ajassa ehtii muuttua moni asia.
Denisen hahmon lisäksi kirjassa on kuitenkin parasta Coryn pettämätön draaman kaaren, ajoitusten yms taju – jotkut ovat pitäneet kirjaa hidastempoisena tai jopa olleet sitä mieltä, että “siinä ei tapahdu mitään”. No, ei se ehkä kaikkein vauhdikkain trilleri ole (eikä ole tarkoituskaan), mutta tarina on rakennettu ja rytmitetty taidokkaasti.
Joku arvostelija kehui sitä, miten hahmot joutuvat tekemään paljon päätöksiä, jotka voivat tuntua huonoilta ja se tekee heistä niin inhimillisiä. Kirjan maailma on siitä ovela, että niin monissa tilanteissa kaikki valinnat tuntuvat huonoilta. Tai sama päätös voi vaikuttaa päinvastaisilla tavoilla itseen, muuhun omaan perheeseen ja muuhun maailmaan.
Nuortenkirjaksi On the Edge of Gone on syvällistä, kompleksia ja rankkaakin kamaa, vaikka se rankkuus onkin psykologista, eikä esim. seksiä, väkivaltaa tai kiroilua.
Lajien synty
Kaivoin vähän aikaa sitten esiin runokirjani, johon olen kirjoittanut 170 sivua runoja vuosina 1997-2000, eli 13-16-vuotiaana. En ajatellut, että olin silloinkin ollut niinkin tuottelias, noin runo per viikko.
Ei kovin yllättäen enimmäkseen tekstit ovat ihan hirveää roskaa, pari ihan hyvää joukossa. Teemoina olivat pitkälti matematiikka, uskonto, vuodenajat ja kuolema. Saatan ehkä joskus postata niitä tänne cringe-hengessä.
Otin esiin hyllystä myös Kuusiraajainen purppuratähti -antologian, jossa on runojani vuoteen 2002 asti. Siinä on muutama kelpokin. Tässä 18-vuotiaana kirjoittamani Lajien synty, joka on valitettavasti ihan yhtä ajankohtainen kuin silloinkin, tai jopa ajankohtaisempi.
Lajien synty
ne joita ei merkitty ihmisiksi
rakastavat lajinsa edustajana
heimoveljenä, hehkuvana sähköpurkauksena
säilöttynä rinnan lämpöön
avohaavoissa suolaa ja palasokeria
homo sapiens sapiens
kukkea valheiden mykerö
maan tomussa rakkautta märkivä
maidontuoksuisen veitseni terä
ulottuvuuksien välinen sinä
Blokki linssin edessä
En tarvitse kirjoittamiseen inspiraatiota. Joskus luistaa toki paremmin ja joskus huonommin, mutta se on paljon enemmän kiinni fyysisestä voinnista kuin mistään salaperäisestä taika-aineksesta.
Valokuvaus on eri juttu. Minulle se vaatii inspiraatiota ja oikean päivän. Joskus olen ulkomaanmatkoillakin ottanut vain parikymmentä kuvaa enkä kotimaanmatkoilla ainuttakaan, vaikka kamera on kulkenut koko ajan mukana. Viime viikonloppuna otin yli 500 ruutua. Hyvin epätavallista nykyään, koska inspiraatiota on yhä harvemmin.
Kun inspiraatiota on, kuviin saa kekseliäisyyttä. Kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, löytää luonnosta kehyksiä, huomaa vierekkäisten asioiden yhteyksiä ja kontrasteja. Kokeilee erilaisia kulmia, asetuksia ja valoa eri suunnista. Toisina päivinä näppää nopeasti yhden ruudun ja jatkaa matkaa.
Kamerani on ihan liian usein repussa melkein alimmaisena ja silloin erityisesti tulee helposti olo, että äh, ei vain jaksa. Miksi ottaa kuva tästä sievästä talosta, näyttävästä kukkasesta tai vinkeästä graffitista, kun siitä on otettu jo sata kuvaa, monet varmasti parempiakin.
Ihmisten kuvaaminen on periaatteessa uniikkia, mutta konferenssityyppisissä tapahtumissakin kuvausinto yleensä latistuu. Ihmisiä seisomassa, ihmisiä istumassa. Jippii. Näissäkin joskus tulee kotiin ilman ainuttakaan kuvaa, vaikka kamera on ollut mukana.
Katsooko kukaan netissä olevia kuviani? Aika harva. Mikä on kuvan funktio, jos sitä ei kukaan katso, kaatuuko puu metsässä jne.
Nyt tavoitteena olisi saada vihdoin aikaan se, mitä vuosia on pitänyt: valokuvanäyttely. Taas näitä parhaita ideoita kun kunto on romahtanut lukuisten uusien elinvaurioiden jälkeen. Mutta jotain pitää olla. Jotain yhteistä maailman kanssa.
Idän ihmemaa
Kun lukee paljon amerikkalaisia bestseller-tietokirjoja, omat odotukset suomalaisille tietokirjoille kasvavat ehkä turhankin korkeiksi. Ei, en usko että suomalaiset tietokirjailijat ovat huonompia kuin amerikkalaiskollegansa, olenhan sellainen itsekin – yhdysvaltalaisia vain on enemmän ja kustantajilla on myös varaa hioa kirjoja kustannustoimittajien kanssa kuukausikaupalla.
Omissa tietokirjoissani tärkeintä on tietosisältö ja että se on selkeää ja ymmärrettävää. Kun lukee esseemäisiä tekstejä vieraista kulttuureista, toivoisi kirjalta enemmän kaunokirjallisuutta muistuttavaa lähestymistapaa, elämyksellisyyttä ja kaunista tyyliä. Ei Minna Eväsojan Melkein geisha: Hurmaava ja hullu Japani ole missään nimessä huonosti kirjoitettu, se on vain hieman vaisu. Ja kustannustoimittajaa olisi kyllä kaivattu enemmän, mm. toiston karsimiseen.
Eväsoja on asunut Japanissa useita vuosia ja käynyt siellä monta kertaa. Hän on opiskellut teetaidetta ja perehtynyt japanilaiseen estetiikkaan, josta on kirjoittanut omia kirjojaan. Varsinkin teetaide on kyllä tässäkin kirjassa paljon mukana.
Kirjan Japani näyttäytyy nimensä mukaisesti todella merkillisenä, suorastaan bisarrina paikkana, jossa mikään ei toimi niin kuin länsimaissa. Tämä tuskin hirveästi yllättää. Moni tietää, että Japanissa on meidän näkökulmastamme erikoiset vessanpöntöt, mutta edes vessaan asti ei pääse tuttuun tapaan, vaan siihen vaaditaan erityiset vessatohvelit. Jne.
Japani on pidättyväinen paikka, jossa on tiukat kulttuuriset normit. Kirjan mukaan avioliitotkin ovat enimmäkseen järjestettyjä ja säädyttömiä asioita ei “nähdä” ollenkaan. Toisaalta kulissien takana kuhisee. Niin kuin “puritaanisissa” yhteiskunnissa yleensä, seksi kyllä kiinnostaa. Jopa niin paljon, että kirjailijan ystävätär lähettää yhdyntäkuviaan tämän kautta Suomeen kehitettäväksi.
Minna Eväsoja rakastaa Japania. Se tulee kirjassa hyvin läpi, vaikka varjopuoliakin käsitellään. Hän ei erityisesti esitä Japania mikään ihmeellisenä sirkuksena – se vain helposti vaikuttaa siltä länsimaiselle lukijalle.
Kirjassa ihmetellään toki myös arkipäivän asioita, mutta koska Eväsoja on perehtynyt Japanin kulttuuriin ja hänellä on paljon paikallisia ystäviä, se ei jää “400 eri makua Kitkatia!” -tasolle. Useat paikallisetkin piirtyvät mielenkiintoisiksi, ristiriitaisiksi henkilöhahmoiksi. Eväsoja on todella mennyt mukaan kulttuuriin ja hänellä on kokemusta Japanista jopa raskausaikana, jolloin hän tottelevaisesti seurasi Suomen oireista täysin poikkeavaa ohjeistusta.
Eri asia on, onko kirjan antama kuva Japanista silti oikea tai ainakaan enää ajankohtainen. Suurin osa Eväsojan asumisesta on sijoittunut yli 20 vuoden taakse ja enimmäkseen Kiotoon, mutta ne yleistetään pitkälti koko nyky-Japaniin. Konservatiivinen yhteiskuntakin ehtii muuttua tässä ajassa paljon.
Siskoni opiskelee yliopistolla Japanin-tutkimusta ja hänen professorinsa oli jotakuinkin lytännyt kirjan. Siskonikin osasi minulle kertoa useita kirjan kohtia, joissa “yleiset tavat” ovat jo pitkään olleet lähes täysin kadonneita. Minua mietitytti myös, miten paljon Kioto vaikutti asiaan, onhan se kuitenkin historiallinen kaupunki ja voi olla kulttuuriltaan aika erilainen vaikkapa Tokion kanssa.
Tämä ei ole mikään opaskirja vaan pohdiskeleva tarinakokoelma, mutta uskoisin siinä olevan paljon hyödyllistä tapakulttuurista Japanin-matkailijallekin. Kunhan pitää mielessä, että vessatohvelit, järjestetyt avioliitot ja muut saattavat olla pitkälti mennyttä aikaa. (Esimerkiksi raskausvyöt ovat ilmeisesti edelleen hyvin yleisiä.)
Jotkut arvostelijat, mm. Hesarin, ovat kritisoineet kirjaa ylimieliseksi. Tämä on mielestäni aika yleinenkin kritiikki vieraassa kulttuurissa asumista käsitteleville kirjoille. Monen kirja tuntuu briljeeraavan sillä, miten hyvin he ovat sopeutuneet erilaiseen yhteiskuntaan ja kuinka heitä hehkutetaan täysin paikallisiksi.
Eväsojan kirjasta kuitenkin pitkälti puuttuvat monen samankaltaisen kirjan “kaikki paikalliset pitivät minua kauniina ja halusivat aina hipelöidä hiuksiani” -kohdat ja ne vähätkin on saatu verhoiltua hyvin suomalaiskansalliseen häpeän tunteeseen, joissa ihailu muuttuu lähinnä nolostuttavaksi. En siis löytänyt kirjasta ylimielisyyttä.
Homofobia tappaa – tuhansittain
Tänään heräsi kamaliin uutisiin Orlandon Pulse-klubilta. Päivän mittaan uutiset vain pahenivat, vaikka suurta uhrilukua pystyi jo ensimmäisistä raporteista ounastelemaan.
Olen itse nähnyt yhden HLBT-ihmisiin kohdistuvan viharikoksen silmieni edessä Helsinki Pridellä, tunnetun kaasuiskun, mutta se kalpenee tämän teon edessä. Ja monen muun.
50 ihmisen massamurha on jotain sanoinkuvaamattoman hirveää, mutta silti määrä hukkuu kaikkien homo- ja transfobisten henkirikosten joukkoon. Määrä lienee tuhansia vuodessa, jos katsoo koko maailmaa. Pelkästään Brasiliassa tapettiin reilussa vuodessa melkein 600 HLBTI-ihmistä vihasyistä.
Määrä on täysin pökerryttävä, jos sitä vertaa vaikkapa Suomen kaikkiin henkirikoksiin vuodessa. Toki Brasilia on paljon suurempi valtio, mutta silti. Se on myös melko uskonnollinen maa, mutta en usko, että uskonto on näissä päämotivaattori.
Homo- ja transihmisiä tapetaan mitä julmimmin ja nöyryyttävimmin tavoin ympäri maailman. Suurimmassa vaarassa ovat tyypillisesti transnaiset, Yhdysvalloissa etenkin tummaihoiset ja latinotransnaiset, joita usein vielä kuolemansa jälkeen häpäistään rikostutkinnassa ja mediassa.
Valtavan suuri osa maailman HLBTIQ-ihmisistä joutuu elämään pelon alla. Myös maissa, joissa homous on laillista. Myös maissa, joissa tasa-arvoinen avioliitto on laillistettu. Myös Yhdysvalloissa, ennen tätäkin.
Monissa maissa viharikoksia ei tilastoida lainkaan tai se tehdään leväperäisesti. Toisissa maissa syynä on viranomaisten yleinen työmoraali, toisissa se, ettei viharikoksia uskota tapahtuvan. Mitäs niitä dokumentoimaankaan. Toisissa ajatellaan, ettei viharikoksia tapahdu ja motiivi halutaan kuvitella toisenlaiseksi.
Suomessa harkittuja henkirikoksia ylipäänsä tapahtuu melko vähän ja ne ovat yleensä perheiden sisäisiä. Toki puukolla sohiminen kännissä voi kohdistua myöa HLBTI-ihmiseen vihasyystä, ei sen tarvitse olla harkittu rikos. (Valitettavasti osa viharikoksista on myös perheiden sisäisiä tappoja tai murhia.)
Suomessa viharikos-konseptilla käsitetään yleensä lähinnä maahanmuuttajia ja etnisiä vähemmistöjä, vaikka ne voivat koskea myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä, vammaisia jne. Näiden suhteen ongelma ei Suomessa ole suuri, ei ainakaan henkirikoksissa, mutta se ei tarkoita, ettei viharikoksia lainkaan tapahtuisi.
Toivottavasti tämä karmaiseva tapahtuma edes lisää keskustelua viharikoksista ja homo/transfobiasta muutenkin. Toki aselaeistakin, mutta myös tästä.
Simsalabim, vammaiset katoavat
Hollannin televisiossa näytettiin hiljattain neliosainen TV-sarja “Viimeinen Down”, jossa mietittiin sitä, katoavatko Downin syndrooman kanssa syntyneet ihmiset uusien, edistyneempien sikiöseulontojen takia ja mitkä tämän yhteiskunnalliset merkitykset ovat. Valitettavasti missasin sarjasta puolet unohtamisen ja rikkinäisen Internetin (meillä on IP-TV) takia.
Huoli on aiheellinen, sillä Tanskassa äidin verestä tehtävät Down-testit on jo otettu käyttöön ja syntyvien Down-vauvojen määrä on romahtanut. Ohjelmaa juontavat Down-ihmiset pitivät tätä hyvin ikävänä, eihän heissä ole mitään vikaa. Miksi heidät olisi pitänyt abortoida?
Itse en myöskään koskaan ole ymmärtänyt Downin takia abortointia. Ehkä joissain tilanteissa se on helpompi tajuta, mutta kategorisesti, miksi?
Koskettavin kohtaus nähdään, kun aikuinen Down-mies kysyy äidiltään, mitä tämä olisi tehnyt jos olisi raskausaikana tiennyt. Äiti vastasi, ettei tiedä. Mies liikuttui kyyneliin.
Toinen uhanalainen vammaisryhmä ovat kuurot. Sisäkorvaistute nuorella iällähän “parantaa” kuurouden, vaikka “normaalia” kuuloa sillä ei saakaan. Erityisesti kuurojen lasten kuulevat vanhemmat ovat tarttuneet mahdollisuuteen. He näkevät sisäkorvaistutteen parantavana hoitona, joka tekee vammaisesta lapsesta vammattoman.
Itse kuurot ovat asiasta usein eri mieltä. Monet heistä eivät pidä kuuroutta vammana vaan kulttuuri- ja kielivähemmistönä, jossa ei ole mitään pahaa. Tämän vähemmistön hävittäminen on kulttuurista kansanmurhaa.
Maksimihyödyn saamiseksi sisäkorvaistutteesta se pitää ottaa käyttöön nuorella iällä, jolloin kielellinen kehitys toimii eri lailla kuin myöhemmin. Tämänikäinen lapsi ei voi vielä tehdä päätöstä itse.
Nämä ovat tärkeimmät katoavat vammat, mutta toki muitakin on. Moni pyörätuolia lapsesta asti käyttänyt on sitä mieltä, ettei pyörätuolin käytössä ole mitään pahaa. Se on osa heitä, eikä heillä ole välttämättä mitään erityistä hinkua pystyä kävelemään, vaikka kuinka olisi hienoja kyborgiratkaisuja tulossa.
Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä yhteiskunnassa, mutta myös kirjoittajalle. Ensimmäinen julkaistu novellini Timelesskin käsitteli tätä monta vuotta sitten, vaikka nyt olen perehtynyt aiheeseen paljon enemmän.
Pitääkö kaikki sairaudet ja vammat parantaa? Onko tieteiskirjassa vammaisia ja sairaita, miksi on tai miksi ei? Suolistosairaudet tai krooninen kipu eivät ole ehkä sellaisia vammoja, joita vammaisaktivistitkaan haluaisivat säilyttää. Vai pitäisikö joku nekin?
Ja toisille nämä ovat ihan arkipäiväisiä kysymyksiä, eivät scifiä laisin.
Dystopia vai sittenkin utopia?
Kun aloin kirjoittaa Adenoa syksyllä 2014, luulin kirjoittavani aavistuksen dystopiavaikutteista scifiromaania. On varmaan ihmisestä kiinni, pitääkö sen maailmaa vähän vai paljon dystopisena, ei se minusta puhdas dystopia kuitenkaan ole.
Paljon on kuitenkin muuttunut sen jälkeen. Minusta on alkanut tuntua, että kyseessä onkin utopia tulevaisuuden Suomesta, ei dystopia. Päähenkilökin on opiskellut historiaa Helsingin yliopistossa 2040-50-luvuilla. Tuskinpa siellä kohta enää opiskellaan historiaa. Tai mitään. Ehkä jotain innovaatio-oppia ja pöhinätiedettä.
Tekisi mieli toimittaa antologiallinen tieteisnovelleja nyky-Suomesta, mutta sellaiset kirjat varmaan ehdittäisiin kieltää ennen sen ilmestymistä. Tai ainakin sekin kirja muuttuisi jo utopiaksi.
Vaikka mihin sitä dystopiascifiä enää tarvitaan, kun on Helsingin Sanomat.
