Archive for August, 2016
Tervetuloa hasselpähkinäsuklaalevite-Amsterdamiin!
Amsterdam on suosittu matkakohde. Useimmat tuntemistani suomalaisista tuntuvat siellä käyneen. Useimmilla syynä loma, monella myös konferenssi. Tänne tulee valtavasti turisteja myös esim. Jenkeistä ja Aasiasta, tietenkin naapuri/lähimaista Belgiasta, Britanniasta, Saksasta, Ranskasta jne. Ja monesta muusta paikasta.
Ongelma on, että kaupunki on hyvin pieni. Onhan täällä 800 000 asukasta, mutta siitä suurin osa on lähiöiden jättimäisissä kerrostaloissa. New York ja Lontoo vetävät paljon enemmän turisteja, mutta niissä on tilaakin. Lontoossa on lukuisia nähtävyyksiä ja kohteita, jotka sijoittuvat monien kilometrien päähän toisistaan, siroteltuina ympäriinsä.
Amsterdamin keskusta on samaa kokoluokkaa kuin Helsingissä. Hyvin lähelle saman kokoinen jos ajattelee että Helsingissä turisteja kiinnostava alue sijoittuu pääasiassa akselille Töölö-Linnanmäki-Sörnäinen-Punavuori. (Toki on monia muitakin kohteita, esim. Suomenlinna, Heureka, Nuuksio jne, mutta pääpiirteissään.)
Erona on tosin se, että Amsterdamin keskustan kadut ovat hyvin kapeita. Helsingissä tulee tilanne, jossa kadulla ei mahdu liikkumaan haluamaansa vauhtia tai alkaa ahdistaa ihmispaljous vain äärimmäisen harvoin, käytännössä se vaatii jonkin tapahtuman. Täällä se on keskustassa kesäisin arkipäivää, varsinkin viikonloppuisin. Olen asunut kuukauden punaisten lyhtyjen alueella, siellä ihmismassa oikeasti mateli.
Tungos ei ole ainoa ongelma, mitä turistimassat tuovat mukanaan. Etenkin brittituristeille Amsterdam on perinteisesti ollut kuin huvipuisto, johon mennään polttamaan pilveä ja juomaan kaljaa samalla kun katsotaan futista English breakfastia tarjoavissa pubeissa. Suomalaisen sieluun tämä ördäys ei tietysti satu yhtä pahasti kuin hollantilaisen – kesympää se enimmäkseen on kuin Kallion natiivit.
Ihan oma ilmiönsä on Nutella-Amsterdam. Kyllä, luit oikein. Jos googlettaa nutella amsterdam niin huomaa, että aiheesta on kirjoitettu monia lehtijuttujakin.
Amsterdamin keskustan ovat vallanneet jäätelöä, belgialaisia vohveleita ja Nutellaa myyvät kioskimaiset kahvilat. Lähes identtisiä liikkeitä on kymmenittäin. Usein samalla silmäyksellä näkee monta. Vuonna 2012 keskustassa oli 28 jäätelöbaaria, vuonna 2015 niitä oli 70. Määrä tuskin on vuodessa ainakaan laskenut.
Paikallistelevisiokanava AT5 laski toukokuussa kaikki turistialueen juustopuodit, jäätelö/vohveli/Nutella-kioskit, matkamuistoliikkeet ja kiertoajelu/lippukaupat. Niitä oli yhteensä 191.
Putiikit näkee myös oheisesta kartasta. Viivalla rajatun turistialueen pisin sivu on noin 3 km. (Oikeasti alue ulottuu tuosta vasemmalle, luonnollisesti Van Gogh -museo ja Rijksmuseum ovat suosittuja kohteita. Samoin niistä vasemmalle/länteen sijaitseva iso Vondelpark-puisto. Minä asun ehkä 2 km puiston länsinurkasta länteen.)
Jäätelö on hyvää ja maistuu etenkin lomalla. Ja kukapa ei tykkäisi belgialaisista vohveleista, varsinkin tuoreena. Moisissa puljuissa ne tosin tulevat keskimäärin vitriinistä. Mutta Nutella? Kuka haluaa Alankomaihin syömään italialaista suklaalevitettä, jota saa kaupasta lähes missä tahansa maassa? Se on hyvä kysymys.
Keskustan asukkaat alkavat olla läpeensä kyllästynyt tähän ilmiöön. Jokaisen Nutella-puodin tilalla on aiemmin ollut jotain muuta – luultavasti sellaista, josta on paikallisille (ja sivistyneemmille turisteille) enemmän iloa.
Liikkeiden määrää yritetään siis vähentää. Ilmeisesti osa niistä operoi laittomasti, koska jäätelöbaariksi lisensoidussa liiketilassa ei saisi valmistaa lämmintä ruokaa (vohveleita). Itse ongelmaa se ei tietysti ratkaise.
Viime vuosina Amsterdamin matkailutoimisto on panostanut siihen, että turistit vierailisivat myös Amsterdamin reunamilla ja ulkopuolella. Kaupungin rajoja yritetään häivyttää, koska monessa muussa maassa Amsterdam voisi hyvin jatkua 50 kilometrin päähän.
Zandvoortin uimaranta onkin siis nykyään Amsterdam Beach ja Muidenin linnoitus on Amsterdam Castle. Jep. Kuulostaa aika muoviselta. (Zandvoortiin kulkeva liikenne on kuumina päivinä ääritäynnä jo paikallisiakin.) Lelystadin kaupungin outlet-kylä Batavia Stadia markkinoidaan ilmaisella sukkulabussilla ilman mitään mainintaa, että se ei sijaitse Amsterdamissa tai lähimaillakaan. Sinne ja Amsterdam Beachille menee helposti yli tunti bussilla.
Saa nähdä, miten hyvin kampanjointi onnistuu. Taidemuseoiden, kanava-ajeluiden ja Anne Frankin talon suosiota nämä kohteet tuskin juurikaan nakertavat. Mutta ehkä osa Nutella-matkailijoista suuntaa naapurikaupunkeihin. Sinnekin voidaan sitten perustaa uusia vohvelisalonkeja ja tulppaaninmuotoisia suklaita myyviä liikkeitä.
P.S. Jos olet menossa Hollantiin, kannattaa tutustua listaani muista kivoista kaupungeista. Junalla Rotterdamiinkin pääsee reilussa puolessa tunnissa, vaikka se on kauempana kuin Zandvoort.
Viestejä paperinukeilta
Olen nyt yrittänyt lukea suomalaisia nuortenkirjoja, koska olen kirjoittamassa itse sellaista. Joku suositteli Marja-Leena Tiaisen tuoretta romaania Viestejä Koomasta.
Huonoon seuraan ajautunut 15-vuotias Silva hyppää pahiskaverinsa Jeminan yllyttämänä sillalta jokeen ja loukkaa päänsä. Koomassa, eräänlaisessa limbossa, hän tapaa sekä muita melkein-kuolleita että jo rajan toiselle puolelle siirtyneitä. Jos saa viestin vietäväksi eläville, välttää itse kuoleman. Ja Silva saa näitä useitakin.
Ongelma tietysti on, että eläville voi olla vaikea selittää mistä on saanut nämä viestit. Kooma kun kuulostaa lähinnä hallusinaatioilta. Jotain perää siinä kuitenkin täytyy olla, kun Silva onnistuu löytämään halutut henkilöt ja hänen välittämänsä viestit ovat näille relevantteja.
En ole ehkä kohderyhmää, mutta harva nuortenkirja on ärsyttänyt minua näin monella eri tavalla. Kirjan kirjoitustyyli tuntui tylsältä, värittömältä ja hajuttomalta. Puolet kerrotuista tapahtumista ja puolet dialogista tuntui olevan silkkaa höpöhöpö-hyvää päivää kirvesvartta-täytettä.
Henkilöt olivat enimmäkseen kliseisiä ja paperisia, pahimpana heistä Jemina. Silva itse ei ollut erityisen kökkö hahmo, joskaan ei erityisen taidokkaastikaan kuvattu. Henkilökaarti oli valtava, kun mukaan marssitettiin uusperhettä, koulukavereita, koomalaisia, heidän omaisiaan jne. Jostain syystä en silti mennyt henkilöistä sekaisin paria poikkeusta lukuunottamatta, vaikka helposti menen. Minusta hahmojen määrää olisi silti voinut reilusti karsia.
Jeminan ja muiden pilkkaaman Inkerin tarina oli suorastaan vastenmielinen: tyttö on lihava koska ahtaa ruokaa 24/7 ja häntä sen takia kiusataan. Kun tyttö saa kuulla, ettei olekaan paska ihminen, hän päättääkin laihduttaa ja laihduttuaan hänellä alkaakin mennä hyvin. Aivan jäätävää fat shamingia, en tajua miten tällaista voi edes julkaista.
Kirjan lääketiedepuoli oli, jos ei sinänsä erityisen epäuskottavaa tai virheellistä, ei myöskään uskottavaa, koska siinä ei ollut yhtään detaljia joka ei kuulostanut leffoista bongatulta tai interpoloidulta, esimerkiksi henkilö lyö päänsä -> kärsii myöhemmin päänsärystä. Teineille ei toki vyörytetä samalla lailla lääketiedemaailmaa, mutta vähän olisi voinut silti skarpata tätä puolta.
Naiset ne vaan ajankulukseen valittaa
Olen törmännyt kahteen erityisen bisarriin esimerkkiin seksismistä tässä kuussa. Ensimmäinen oli nettikommentti, jonka mukaan kuukautisvaivat ovat psykosomaattisia. Siitä twiittasinkin kuvankaappauksen. Ei kai kuukautiset nyt voi mitään fyysisiä vaivoja aiheuttaa, eihän se ole mikään fysiologinen prosessi. Ei kun miten se meni. (Ja kaikkihan tietävät, että hysteria liittyy kohtuun.)
Toinen oli, ironista kyllä, hollantilaisen Quest-lehden artikkelissa, joka käsitteli sukupuolieroja lääketieteessä ja lääketieteen seksismiä. Tämähän on minulle hyvin tärkeä aihe, jota käsittelen paljon mm. Hankala potilas vai hankala sairaus -kirjassani sekä myös joissain romaaneissani. Tunnetuin esimerkki tästä on se, että naisilla sydänkohtaus ilmenee usein ihan erilaisin oirein kuin miehillä ja etenkin aiemmin infarktit jäivät usein tunnistamatta.
Jutussa haastateltu hollantilainen farmakologian professori Adam Cohen tyrmäsi sukupuolten fysiologiset erot mitättömiksi. Esimerkiksi kaikista FDA:n hyväksymistä lääkkeistä vain yhdelle, kolesterolilääke simvastatiinille, on hyväksytty virallisesti erilainen annostelu naisille ja miehille. Hänen mukaansa tämä osoittaa, että miehet ja naiset reagoivat lääkkeisiin käytännössä identtisesti. Rrright.
Miksi sitten tutkimusten mukaan naiset kärsivät selvästi miehiä enemmän lääkkeiden haittavaikutuksista? Tähän Cohenilla oli vakuuttava selitys: naiset tekevät vähemmän töitä, joten heillä on enemmän aikaa käydä lääkärissä.
Jep. Näin sanoi lääkäri/farmakologian professori. Kyllä, Hollannissa naiset tekevät vain harvoin täyttä työviikkoa, koska he haluavat viettää enemmän aikaa lasten kanssa (tässä maassa “osapäivätyö” tarkoittaa yleensä esim. nelipäiväistä työviikkoa).
Silti menee jo absurdismin puolelle väittää, että naisilla on keskimäärin enemmän aikaa kuin miehillä. Olisi edes yhtä paljon.
No, onhan sitä edelleen myös ihmisiä jotka ajattelevat, että kotiäidin työ on silkkaa lomaa.
Ilmeisesti toimittajankaan mielestä väite ei ollut niin päätön, että sitä olisi tarvinnut erikseen kyseenalaistaa tai kritisoida.
Suomalaisuuden raskas taakka
Aina kun käyn Suomessa, inhoni maata kohtaan kasvaa hieman. Syy siihen on suomalainen kulttuuri.
Ei ole vitsi, että suomalaiset eivät osaa puhua. Se menee paljon pidemmälle kuin vain tuppisuisuus ja bussipysäkillä kököttäminen hiljaa. Suomalaiset eivät suurimmaksi osaksi osaa puhua.
Tämänvuotinen kamppailuni oman ja miehen vakavien sairauksien kanssa on johtanut siihen, että iso osa suomalaisista kavereistani haluaa puhua vain säästä ja vastaavista aiheista. He leikkivät, että mitään ongelmaa ei olekaan. Minä en vain jaksaisi tätä. Minulla ei ole niin paljoa elinaikaa jäljellä, että huvittaisi puhua säästä.
Eikä kyse ole vain miehistä tai tietynlaisista sulkeutuneista persoonallisuuksista. Säästä puhujiin kuuluu myös naisia ja hyvin puheliaita ihmisiä.
Suomalainen kulttuuri on aivan järkyttävän epäsosiaalinen (joskus jopa antisosiaalinen) ja sisäänpäinkääntynyt. Tämä luonnehdinta tuskin on kenellekään mitään uutta, mutta ongelman vakavuus on kyllä päässyt yllättämään minutkin. Minulla ei ole identiteettiä suomalaisena, mutta toki Suomessa vietetyt 26 vuotta vaikuttavat minuun yhä paljon. Ja se suututtaa. En haluaisi olla suomalainen.
Olen kateellinen hollantilaisille kavereilleni, jotka keskustelevat kaikkien kanssa. Minä, äärimmäisen puheliaana ihmisenä tunnettu, en osaa. Ei minua siis ollenkaan haittaa, että tuntemattomat juttelevat minulle, en vain yleensä osaa aloittaa keskustelua. Huono kielitaito ei tietysti auta, mutta kyse on myös kulttuurista.
Mennessäni Suomeen huomaan että sosialisointitaito degeneroituu matkan aikana. Viime matkankin alkupuolella juttelin paljon tuntemattomille ja puolitutuille, esim. kaupan myyjille. Mutta loppua kohden sosiaalisuus väheni. Suomalaisuus tarttui.
Kun alun perin tutustuin nykyiseen parhaaseen hollantilaiseen kaveriini vuonna 2010, täytyy myöntää etten pitänyt hänestä kovin paljoa. Hän tuntui jotenkin ärsyttävällä tavalla “rempseältä”, sitä on vaikea sanoin kuvailla.
Vuosien myötä olen kuitenkin tykästynyt kaverini persoonaan ja temperamenttiin. Hän reagoi asioihin vahvasti, mutta tavalla joka Suomessa tuntuisi naiselle aika maskuliiniselta. Englannin kielessä on sana assertiivinen.
Jos joku tekee jotain typerää, hän reagoi. Minäkin, mutta en yleensä osaa tuoda sitä samalla lailla esiin, vaikka kuitenkin paljon enemmän kuin useimmat tuntemani suomalaiset. Hänellä on jopa road ragea, suhteellisen terveellä tavalla. Hän on kuitenkin tosi hyväntuulinen ihminen ja harvoin oikeasti huonolla tuulella.
Suomen itsemurhaluvut ovat paljon korkeammat kuin Hollannissa ja korkeammat kuin oikeastaan missään länsimaassa (Itä-Euroopasta ja joistain köyhistä maista löytää vielä selvästi korkeampia.) Se on hyvä pitää mielessä aina kun lukee kaikkea soopaa onnellisesta maasta. Totta kai suomalaiset valehtelevat itselleen olevansa onnellisia. Suomihan on aina maailman paras maa kaikessa. Joopa joo.
Minua ihmetyttää oikeastaan vain se, miten itsemurhaluvut eivät ole vielä paljon korkeammat. Miten kukaan pysyy elossa keskellä suomalaista kulttuuria on hyvä kysymys. Tietysti itsemurhatilastoissa eivät näy esim. ne, jotka juovat itsensä hitaasti kuoliaaksi vuosien tai vuosikymmenten aikana.
Espoon metsien kauhuja
Moni tuntee Hanna “Morre” Matilaisen kirjablogaajana ja kustannustoimittajana, mutta hän on myös kirjoittaja. Tuonen tahto on Hanna Morren esikoisromaani, kauhutarina Espoossa asuvista Tytistä ja Timosta, joiden ainokainen Aino jää auton alle ja kuolee.
Pariskunnan liitto alkaa rakoilla välittömästi lapsen kuoleman jälkeen. Ehkä se ei koskaan ollutkaan niin onnistunut, vaan perustui kulisseihin ja käsikirjoituksiin.
Seksiä kirjassa kuitenkin riittää, mikä aluksi häiritsi, koska se ei tuntunut oleelliselta. Mutta ehkä juuri siksi se kuuluu tarinaan, että se ei liity lapsen kuolemaan. Se on vallankäytön väline, jossa kumpikin osapuoli voi pelata omaa peliään.
Tytti ei suostu hyväksymään Ainon poismenoa. Ei toki ihme, mutta hän uskoo, että asian voi ratkaista. Ja ehkä avain tähän löytyy metsästä, naapurin Ulpulla kun tuntuu olevan vinkkejä sopiviin taikoihin.
Romaani on kauhua, mutta ei se minusta erityisen pelottavalta tuntunut. Ehkä teoksen lyhyt pituus esti tavoittamasta ihan kaikkein hyytävimpiä sfäärejä. (Tai sitten vain muistelen liikaa nuoruuttani, kun kauhukirjat oikeasti karmivat selkäpiissä.)
Toisaalta uskon, että osa romaanin kauhusta koskettaa paremmin niitä, joilla on lapsia, koska lapsuuden ja vanhemmuuden “olemuksella” pelataan paljon – se tuntui taitavasti kuvatulta, ei vain minuun henkilökohtaisesti uponnut. Voin hyvin kuvitella, että monelle perheenisälle tai -äidille Tuonen tahto olisi liiankin ahdistava.
Kirja on vain 136-sivuinen ja luinkin sen nopeasti. Lyhyt pituus on sinänsä hämmentävää, koska kirjan tyyli on varsin hidasta ja makustelevaa, erillisiä kohtauksia siinä ei siis kovin montaa ole. Tylsä se ei silti koskaan ole, Morre on taitava kirjoittaja, mutta minua vähän hämäsi American Psycho -henkinen tyyli, jossa jokaisella korulla, mukilla, viskillä jne pitää olla merkki.
Loppu oli minusta turhan arvattava ja henkilöt hivenen kliseisiä. Kokonaisuutena kuitenkin toimiva romaani, jossa kirjoittajalla on vankka ote.
Disclaimer: Tämä on Osuuskumman julkaisema romaani ja tunnetusti kuulun itse Osuuskummaan. Tämän romaanin kanssa minulla ei kuitenkaan ole ollut mitään tekemistä.
Scifirunojulkaisu
Scifirunoni Lankamaailma on vihdoin julkaistu spefilehti Usvassa. Se on ylivoimaisesti pisin runoni ja pidän siitä itse kovasti.
Tämä taitaa olla ensimmäinen suomenkielinen runojulkaisuni sitten Kuusiraajainen purppuratähti -antologian (2004). Toivottavasti tänä vuonna tulisi vielä muitakin runojulkaisuja, vaikka vähän huonolta näyttää.
Minulta tänä syksynä ilmestyvät kolme kirjaa ovat kaikki taittovaiheessa.
Lyhyet julkaisut kasassa
Aloitin jo vuonna 2013 koostaa listaa novelli- ja runojulkaisuistani tähän blogiin. No, ehkä ihan hyvä, etten saanut silloin sitä valmiiksi, koska ei niitä nyt niin paljoa kuitenkaan silloin vielä ollut.
No, nyt listaus on valmis ja sain siihen mukaan myös aiemmin mainitsemani englanninkielisen novellin, jolla keräsin kilpailumenestystä. Kilpailun finalistit on nimittäin nyt julkistettu. Myös pari muuta vielä julkaisematonta tekstiä on listattu, yhteensä peräti viisi tulevaa julkaisua syksyllä tai ensi vuonna.
(WordPress kiukuttelee eikä anna minun lisätä tageja tähän postaukseen ollenkaan, ärsyttävää.)
Kummaa kirjoittamista
Kummallisen kirjoittaminen: opas fiktiivisen maailman luomiseen on kirja spekulatiivisen fiktion eli fantasian, scifin, kauhun ja muun kumman kirjoittamisesta. Kirjan ovat toimittaneet Saara Henriksson, Irma Hirsjärvi ja Anne Leinonen, kirjoittajina on heidän lisäkseen monia muita Suomen spefiskenen kärkinimiä. Kommentoin tässä niitä kirjan tekstejä, joista on eniten sanottavaa, kaikkia tekstejä ei tässä siis ole listattu.
Kirjan aloittaa Tiina Raevaaran enemmän esseemäinen pohdinta ideoista ja miten ideoista saadaan tarina. Tämä olisi ollut minulle varsin hyödyllinen 10-15 vuotta sitten! Pitkäänhän kirjoitin scifiä vain pienoisnovelleina, kun en osannut laajentaa ideoita varsinaisiksi tarinoiksi.
Raevaaran mielestä hyvässä tarinassa on yleensä kaksi erilaista ideaa, ei vain yksi. Itse sain tämän oivalluksen aikoinaan South Parkista(!), jossa kaikissa jaksoissa on kaksi erilaista aihetta.
Markku Soikkelin Selittämisen taide ja outojen yksityiskohtien välttämättömyys oli tavallaan mielenkiintoinen, mutta kuitenkin nippelitiedosta ja briljeeramisesta raskas ja ärsyttävä.
Jussi Katajalan artikkeli historiallisen fiktion taustatyöstä oli varsin mielenkiintoinen, vaikka en paljoa historiallista proosaa kirjoitakaan. Siitä tosin puuttui siskoltani saama hyvä vinkki Korpista, josta voi etsiä esim. milloin jokin sana on tullut käyttöön, jos teksti sijoittuu 1800/1900-luvuille.
Eräs mielenkiintoisimpia artikkeleita oli Liisa Rantalaihon ja käsitteli sitä, mitä kaikkea scifin ja fantasian maailmanrakennuksessa pitää ottaa huomioon. Monet kirjoittavat avaruuslentely-yhteiskuntia, joissa muut asiat muistuttavat nykymaailmaa turhan paljon. Tässä oli varsin pitkästi kirjoitettu esimerkiksi ruoasta ja sen tuotannosta. Päihteet tosin taisivat artikkelista puuttua, ne olisi minusta kannattanut mainita.
Anne Leinosen ja Eija Lappalaisen kirjoitus Routasisarukset-trilogian maailman luomisesta on ikään kuin käytännön esitys edellisen artikkelin neuvojen hyödyntämisestä, mutta myös tosi mielenkiintoinen kuvaus kahdestaan kirjoittamisesta ja siitä, mitä kaikkea kulissien takana tapahtuu.
Tommi Vännin artikkeli Lukijan hämäämisestä, eli miten Tolkien ja Rowling huiputtavat lukijoitaan kun pitää tehdä jotain epäloogista, oli poikkeavassa aiheessaan kiinnostava, mutta tuntui liian höpöttävältä ja omalla juoniaukonlöytämistaidolla briljeeraamiselta. Ajatuksetkin katkesivat liikaan selitykseen.
Siihen verrattuna seuraava J.S. Meresmaan artikkeli romanttisen fantasian kirjoittamisesta tuntui erityisen nopeasti etenevältä, pintaraapaisulta ja kesken loppuvalta, vaikka muuten hyvä artikkeli olikin (minulle ei juurikaan uutta asiaa).
Boris Hurtan ja Irma Hirsjärven artikkeli paratekstistä ja kontekstistä oli varsin mielenkiintoinen. Aika kirjallisuustutkimuskamaa, mutta kuitenkin käytännönläheistä, ei liian akateemista. Monet väitteet tosin tuntuivat perustelemattomilta.
Saara Henrikssonin Isona minusta tulee kirjailija on kirjoitus nimenomaan spefikirjoittajaksi ryhtymisestä, se kun on paljon muutakin kuin kirjoittaminen. Lehdet, kustantajat, kirjoituskilpailut jne.
Viimeisessä artikkelissa Irma Hirsjärvi taas kehottaa lukemaan paljon kaikkea, ei vain spefiä. Mukana on konkreettisia listoja niin runouden kuin erotiikankin klassikoista.
Kirjassa oli paljon mielenkiintoista ja sellaista johon en ollut muissa kirjoitusoppaissa (spefiaiheisissakaan) törmännyt, mutta se tuntui myös tavallaan epätasaiselta. Jotkut artikkelit olivat pintaraapaisuja, toiset menivät hyvinkin pitkälle jonkin nippelin ihmettelemiseen. Oli konkreettisia neuvoja, esseemäisiä henkilökohtaisia pohdintoja ja välillä turhan kuivaksi menevää kirjallisuudentutkimusta.
Itse olisin kaivannut enemmän tietoa tai pohdintaa mm. kliseistä – fantasian ja romantiikan kliseistä puhuttiin jonkin verran, mutta scifikliseitä käsiteltiin aika vähän. Yleisiä kyllä, tasoa “ja sitten heräsin”, mutta ei scifille spesifimpiä. Ehkä näistä olisi ollut kirjan “edeltäjässä” Kirjoita kosmos.
Minusta kirja olisi kaivannut enemmän kustannustoimittamista, niin suurten linjojen kuin pientenkin. Pieniä virheitä löytyi turhan paljon. Ulkoasukin jäi – hienoa kansikuvaa lukuunottamatta – jotenkin harrastajamaiseksi.
