Archive for October, 2016
Messuja, runoja ja juhlahuumaa
Kirjamessuviikot tuppaavat olemaan hektisiä ja jännittäviä, muutenkin kuin vain itse messujen takia. Viime viikko oli taas outo ja jännittävä. Ensinnäkin sain neljä hyvää uutista, joista kolme liittyi – yllätys yllätys – kirjoittamiseen. Näistä yksi oli aivan erityisen hyvä uutinen, jota olen odottanut pitkään. (Yksikään ei siis liity uusiin kustantajiin.)
Keskiviikkona lausuin runoja Helsinki Poetry Connectionin runoklubilla, nyt kolmatta kertaa. Tai siis yhden runon, pitkän scifieepokseni, kun happi ei riittänyt enää muihin valittuihin. Esiintyjien taso oli ehdottomasti korkein tähän mennessä kokemistani iltamista, pari lausujaa oli aivan huikeita.
Tapahtuman inspiroimassa flow’ssa kirjoitin vielä samana yönä viisi runoa ja seuraavana päivänä muutaman. Kirjoitin tosin Suomessa useamman runon jo tätä ennen.
Torstaina ja perjantaina esiinnyin kirjamessuilla. Kaksi pientä osastoesiintymistä ja kaksi paneelia virallisessa ohjelmassa tunnettujen kirjailijoiden kanssa. Ne keräsivät oikein mukavan yleisön, etenkin Tiedonjakaja vai tarinankertoja, joka veti salin liki täyteen.
Kuvassa minä, Johanna Sinisalo, Anu Holopainen ja Kari Välimäki. Kuvasi Tarja Sipiläinen.
On kiva esiintyä, kun esiintymisjännitykseni katosi kokonaan reilu vuosi sitten. Pidin myös puheen triplakirjanjulkkareissani lauantaina, tosin olin huolella suunnitellut aivan erilaisen, särmikkäämmän puheen ja jostain syystä viime hetkellä päätin, että puhunkin jotain ihan muuta.
Oli tosi kivat bileet ja yllättävän suuret. Riippumatta siitä paljonko ihmisiä kutsun, 20 ihmistä on aiemmin ollut vain häissäni, ja nämä saattoivat olla jopa suuremmat kekkerit. Viime julkkareiden vieraistahan kuolontaudit korjasivat paljon suuremman osan ja paikalle pääsi silloin vain aivan muutama ihminen. Pienissäkään juhlsisa ei toki mitään vikaa ole, mutta vaihtelu virkistää.
Matkaan kuului myös mm. useita CFS-potilaiden tapaamisia sekä muutaman uuden hoitokokeilun saaminen (pari on jo tehty tai aloitettu, useampi on vielä korkkaamatta). Kirjamessuostokset jäivät kahteen opukseen (en syttynyt tämän vuoden alepöydistäkään), mutta kaksi kirjaa tarttui muualta mukaan. Ranskassa asuva kollegani yöpyi, kuten minäkin, siskoni luona pari yötä, häntä oli hauska tavata. Harmi että jäi niin lyhyeksi.
Omia kirjojaan on aina kiva signeerata.
Suomalainen kuolinansa
Yksi hämmentävimpiä kohtaamisia Hollannissa Suomeen liittyen sattui pari viikkoa sitten, kun huoltomies tuli tarkistamaan ilmastointikanavia.
“Olet varmaan suomalainen”, mies sanoi.
Myönsin, että näin on asia.
“Arvasin nimistä ja siitä, että teillä on tällaiset”, mies näytti lattiallamme olevia räsymattoja. “Kutsun niitä nimellä ‘Finnish death trap’. Tyttöystäväni on suomalainen. Ja tässä talossa asuu kolme muuta suomalaista.”
En tiennytkään, en ole törmännyt (talo on tosin valtava kolossi, joka koostuu tavallaan neljästä kerrostalosta, joiden välissä on paljon matalampia osuuksia, muodostaen niistä hieman linnamaisen nelikulmaisen renkaan). Tiesin kyllä, että edelliset asukkaat asunnossamme ja väitetysti myös sitä edelliset olivat suomalaisia.
Mies kaivoi puhelimestaan kuvan tyttöystävästä. Hyvin vaalea nainen, tosin taisi olla väripurkillakin osuutta vaaleuteen. Sanoin, että näyttää hyvin suomalaiselta.
Hän kysyi, pidänkö salmiakkisuklaasta. Eräs suomalaisista naapureistamme oli kuulemma antanut hänelle levyn vietäväksi tyttöystävälle, joka kuitenkin totesi, että ei koskekaan moiseen.’
Sain siis häneltä korkkaamattoman levyn Fazerin salmiakkisuklaata.
Kirjamessumuistutus
Muistutan vielä, että minulla on kaksi esiintymistä Helsingin kirjamessujen virallisessa ohjelmassa perjantaina päivällä.
Lisäksi minulla on kaksi pienempää esiintymistä Osuuskumman osastolla 6g108, josta löytää tietenkin nämä molemmat uutuuskirjat:
torstaina klo 14 puhun Adeno-romaanistani
perjantaina klo 13 juttelemme kanssatoimittajani Juha Jyrkkään kanssa Marraskesi-antologiasta
Ja lauantaina tosiaan vietetään messujen ulkopuolella triplajulkkareita, joihin voi pyytää itselleen kutsun.
Sähkö erottaa ystävykset
Leah Thomasin Because You’ll Never Meet Me on kirjemuotoinen nuortenromaani kahden vammaisen pojan kirjeenvaihdosta. Oliver on teinipoika, jolla on synnynnäinen “sähköallergia”. Sähkö aiheuttaa hänelle epilepsiakohtauksia ja niinpä hän asuu äitinsä kanssa syrjäisessä metsämökissä. Hän ei ole koskaan katsonut televisiota, puhunut puhelimessa tai käyttänyt Internetiä.
Moritz asuu Saksassa ja hänellä on vielä erikoisemmat ongelmat. Hän käyttää kardiomyopatian takia sydämentahdistinta ja lisäksi häneltä puuttuvat silmät kokonaan. Sen sijaan hän näkee maailman millintarkasti naksuttelukaikuluotauksella, eikä siis koe olevansa sokea. Moritz opettelee jopa lukemaan, niin tarkka hänen kaikuluotauksensa on, että se erottaa kirjainten kohoumat tai painaumat paperilla. Right.
Ja kirjan nimi tulee tietenkin siitä, etteivät Oliver ja Moritz voisi koskaan tavata, koska sydämentahdistin aiheuttaisi Oliverille tappavan epilepsiakohtauksen. Right. Sattuipa kätevästi.
Nämä vammat ärsyttivät etenkin romaanin alkupuolella tosi paljon. Molempien vammojen kuvaukset ovat pitkälle spefiä, vaikka kirja sijoittuu muuten reaalitodellisuuteen. Vammaisaktivistina vammojen maagillistaminen ärsyttää. Sekä epilepsian maagillistaminen että aistivammaisten “taika-aistit” ovat vieläpä kliseisiä tapoja tehdä se. (Naksutuskaikuluotaushan on olemassa, mutta ei sillä todellakaan nähdä ihmisten silmäripsiä saati painettua tekstiä.)
Toisaalta pidin joistain vammaisuuteen liittyvistä ajatuksista kirjassa, kuten siitä että Moritz jatkuvasti kielsi olevansa sokea, vaikka hänellä ei ollut silmiä. Koska kyllähän hän näki.
Nuortenkirjoille tyypilliseen tapaan molemmat henkilöt ovat äärimmäisen nokkelia ja varhaiskypsiä, Oliver ryöpsähtelevästi kun ei sattuneista syistä omaa sosiaalisia taitoja, Moritz melankolisella tavalla. Hänen englantinsa on tietenkin täydellistä ja kuulostaa yliopiston käyneeltä, kuten Oliverinkin, joka ei ole koskaan ollut koulussa.
Kirjeromaanin formaatti toimii hyvin, jos ei tuota ylinokkeluutta lasketa. Muoto mahdollistaa myös “flashback-cliffhangerit”. Loppua kohti kirja paranee, kun siihen tulee yhä enemmän riipaisevuutta. Pidin etenkin Oliverin ja Liz-ihastuksen välisestä dynamiikasta. Oliver on paljon uskottavampi hahmo, Moritz vähän turhan angstinen ja jää etäiseksi.
Moritzin saksalaisuuden kuvaus on todella ärsyttävää. Se näkyy lähinnä siinä, että tämän pitää kirjoittaa noin joka kymmenes sana saksaksi (ärsyttää monissa kirjoissa, kuka tekee näin?), mutta esimerkiksi kulttuurieroja tai paikallisia tapoja ei minusta juuri kuvata. Edes saksalaiset ruoat eivät tule puheeksi, paitsi Bier. Kirjoitin juuri romaanin jonka yksi henkilö on Saksassa syntynyt suomalainen ja yritin tehdä asian juuri toisin.
Muuten pidin siitä, miten hahmoille oli rakennettu esimerkiksi harrastuksia (etenkin Moritzille) ja muita yksityiskohtia.
Loppua kohden kirja alkaa mennä epäuskottavammaksi, mikä ei ehkä haittaa jos sitä on lukenut spefinä.
(Kansikuva tulee myöhemmin, ei onnistu nyt tällä koneella.)
Kun elämä päättyy jo ennen kuolemaa
Suomessakin on kauhisteltu Hollannin uutta lakialoitetta, jonka mukaan terve (tai siis ei-tappavasti sairas) vanhus voi saada itsemurha-apua. Tämä on nähty tapana päästä eroon “hyödyttömistä” vanhuksista.
Tästä ei kuitenkaan ole kyse. Mistä sitten, kertoo hyvin Voltooid leven -sivusto (voltooid on suunnilleen sama sana kuin englannin completed, suomeksi ehkä kokonaan eletty, loppuun viety elämä), jonka tarinat kääntyvät varsin näppärästi Google Translatella. Siellä kertoo tarinansa esimerkiksi Els, jolla on ollut hyvä, mielenkiintoinen elämä. Hänellä on kuusi lasta, 14 lastenlasta ja liuta lemmikkejä. Els haluaa silti kuolla.
Ja Jaavalla syntynyt 92-vuotias Jan, joka pelastettiin keskitysleiriltä nälkäkuoleman partaalla. Hänen äitinsä kuoli pian hänen syntymänsä jälkeen, hänellä ei koskaan ollut hyvät välit muuhun perheeseensä, jotka ovat kaikki yhtä lukuunottamatta kuolleet. Hän ei koskaan mennyt naimisiin eikä hänellä ole ollut paljoa ystäviä. Hän työskenteli vuosikymmeniä Shellillä, eikä se ollut erityisen kivaa. Matkustamisesta hän sai silti iloa.
Jan ei ole koskaan erityisesti nauttinut elämästä. Hän yritti saada eutanasian jo 30 vuotta sitten. Nyt hän vain istuu ja odottaa. Kuolemaa.
“En ole masentunut. En voi myöskään sanoa kärsiväni. Minulla ei ole kroonisia sairauksia. Minulla ei vain ole mitään, minkä vuoksi elää.”
Hollannissa ei katsota, että tällaisella elämällä olisi itseisarvoa. Jos ihmistä ei nappaa elää, miksi hänen pitäisi? Nämä ihmiset eivät sano, että he kokevat olevansa taakka muille tai hyödyttömiä. Heidän elämänsä on hyödytöntä ja merkityksetöntä heille itselleen.
Harva yhdeksänkymppinen on suhteellisen terve kuten Jan. Moni vanhuksista myös kärsii, Elsilläkin on jatkuvia kipuja. Vanhusten kipuja on usein hankala lääkitä, koska he sietävät lääkkeitä huonosti.
Kannattaa lukea näitä tarinoita, joista ainakin osan on kirjannut suhteellisen tunnettu terveystoimittaja Aliëtte Jonkers. Google Translatenkin läpi niistä välittyy paljon. Siitä millaista on olla vanhus. Millaista on olla hollantilainen. Millaista on kun elämä on takanapäin, mutta kuolema ei vain tule.
Kyse ei ole rahan säästämisestä päästämällä puolustuskyvyttömät vanhukset ajasta ikuisuuteen, kuten on ehdotettu, vaan ihmisoikeuksista. Tässä maassa terveydenhuolto katsoo ihmistä kokonaisvaltaisemmin kuin Suomessa. Elämänlaatu on jo määritelmän mukaan kaikkein tärkeintä ihmisen elämässä.
Kärsimys ei ole vain sitä, että sattuu. Ei vain fyysisiä oireita, eikä vain sellaisia henkisiä tuntemuksia, joille löytyy diagnoosikäsikirjasta numerokoodi. Belgiassa “loppuun eletty elämä” on kelvannut perusterveen kuolinavun syyksi jo pidempään.
Kannattaa muistaa, että maissa ja osavaltioissa joissa eutanasian saa laillisesti, se ei ole mikään automaatti. Se vaatii yleensä monenlaista byrokratiaa. Esimerkiksi Hollannissa pitää keskustella asiasta useiden eri lääkäreiden kanssa eutanasian haluamisen syistä. Se ei toimi niin, että pyydetään lääkäriä vetämästä mummon töpseli seinästä, jotta päästään perintöön käsiksi nopeammin.
Jos eutanasia tai avustettu itsemurha laillistettaisiin byrokratian ihmemaassa Suomessa, luultavasti luvan saamiseen menisi ainakin vuosi. Syöpäpotilaat siis ehtisivät kuolla sairauteensa, jotkut tekisivät itsemurhan omin voimin. Ja sellaiset kuin Jan kuolisivat vanhuuteen odotettuaan riittävän kauan.
Kiroilu on saatanasta
Viime aikoina somessa on puhuttanut kiroilu. Toisten mielestä on hyväksyttävää käskeä keskustelukumppania syömään paskaa, jos tämän jutuissa ei ole mitään tolkkua eikä tämä kuuntele, toisten mielestä ei.
Lapsuudenkodissani rumat sanat oli tiukasti kielletty. Meillä ei sanottu paska tai perse. Jopa pieru oli kielletty sana, sen sijaan sanottiin paukku. Persis, eräs polttopalloa muistuttava keinupallopeli, kulki jollain sievemmällä nimellä, en muista enää millä. Kusiaiset olivat keltiäisiä.
Nyt aikuisena kiroilen kuin merirosvo (myös siskoni taitaa tämän), joten kovin pitkäikäistä iloa näistä säännöistä ei ollut. Minua usein nolottaa se taajuus, jolla ärräpäitä pääsee suustani. Ei vain tukalissa tilanteissa, vaan korostussanoina. Käytän myös banaaleja ilmauksia, kuten vittusaatana ja shittipaska, joiden banaalius viehättää minua. “Vittu mitä paskaa” eli lyhennettynä VMP on eräs suosikki-ilmauksistani, samoin “nyt vittu oikeesti”.
Olen miettinyt, onko kiroilun häpeämisessä samaa kuin oman kehonsa häpeämisessä, jonka kulttuuri meille opettaa. Tai siinä, että tytöt saavat näkyä mutta ei kuulua. Kiroilua ei ole perinteisesti pidetty naisellisena. Käytännössä kaikki naispuoliset tuttuni kuitenkin kiroilevat.
Ja miksi ei saisi? Toki on eri asia huutaa “voi saatanan saatana” kuin käskeä toista ihmistä syömään paskaa.
Kiroilu tuo kieleen lisää rekisterejä ja kirosanat voivat olla lähestulkoon taidetta. Kaikki tuntenevat Tintistä Kapteeni Haddockin, joka käyttää termejä kuten analfabeetti ja bassibasuukki. Itse viehätyin aikoinaan tuttuni käyttämästä eksklamaatiosta “jeesus fuck!” Ihmisperse on ihan helvetin hieno sana.
Kotimaassani Hollannissa makaaberien sanojen käyttö korostukseen on suorastaan taitolaji, kuten olen blogissani kirjoittanut. Ulkona voi olla vittusää ja jokin asia voi olla pilkkukuumekaunis.
Joidenkin mielestä romaaneissa ei kuulu kiroilla, he lopettavat kirjan kesken jos siinä kiroillaan. Ymmärrän toki, että holtittomasti sadattelua joka repliikissä sisältävä kaunokirjallisuus ei ole kaikkien juttu, mutta en ihantajua, miten muutamat ärräpäät pilaavat romaanin.
Nuortenkirjakäsikirjoituksessani on tällä hetkellä viisi kertaa sana vittu (ja kerran sana vittuilu, sekä muutama helvetti, jokunen paska ja yksi “voi perse”). Näistä kolme liittyy siihen, kun eräs henkilö puhuu lapsuudessaan kokemasta massiivisesta traumasta. Olen aika varma siitä, että lukija on kuullut ko. sanan aika monta kertaa eläissään ennen minun kirjaani tarttumista.
Eräs kaunokirjoittamista aloitteleva Twitter-tuttuni valitteli, että hän haluaisi laittaa hahmonsa kiroilemaan (koska se sopisi heille), mutta se tuntuu “väärältä”. Huomautin hänelle, että kirjailija joutuu kirjoittamaan hahmoilleen asioita, joita ei itse tee. En esimerkiksi käytä alkoholia tai tupakoi, mutta jos kukaan hahmoistani ei tekisi näitä, se tuntuisi epäuskottavalta.
Jos käskee jotakuta syömään paskaa, on varmaan jonkun mielestä juntti ja huonotapainen. Entä sitten? Moinen tuskin loukkaa ketään, toisin kuin vaikkapa nykyään yleinen “ruma läski huora” -kielenkäyttö, joka on ihan eri juttu. “Syö paskaa” on ehkä brutaalia, mutta harmiton kehotus.
Harmitonta kuin muukin kiroilu, jonka tarkoituksena ei ole loukata kenenkään persoonaa, sanoi isomummon käytöksen kultainen kirja sitten mitä tahansa.
Itse olen ainakin viime aikoina vapautunut kiroilemaan somessa enemmän. Koska joihinkin asioihin ei yksinkertaisesti voi sanoa muuta kuin että “vittu mitä paskaa.”
Veitsellä muotoillut kasvot
Anu Holopaisen tieteisromaani Ihon alaiset on ilmeisesti luokiteltu nuortenkirjaksi, ja kirjaston nuortenhyllystä sen itsekin poimin Suomen-reissullani. Kuten kannesta voi päätellä, se on nuortenkirjaksi varsin tummasävyinen. Kirjassa mm. teiniprostituoitu kuvailee melko yksityiskohtaisesti työtään, on strippibaareja, väkivaltaa, kovaa kielenkäyttöä ja huumeita.
Oman aikansa suomalaisesta yhteiskunnasta kirja kertoo melko vähän, lukuunottamatta ihmisten pakkomiellettä kauneuskirurgiaan – minua tämä taustojen puute ei haitannut. “Luomuja” jopa syrjitään, heidän on vaikea saada esimerkiksi työpaikkaa. Kauneusleikkauksilla ei haeta vain pientä viilailua, vaan täydellisiä kroppia, animehahmojen naamoja ja ties mitä.
Kirjan päähenkilö on 17-vuotias Jara, jota hävettää olla luomu. Virallisesti leikkely ei kuitenkaan onnistu ennen täysi-ikäisyyttä. Inka tanssii luomujen strippibaarissa, jossa yleisö on enemmän tai vähemmän katsomassa freak show’ta. Matias on tiukemman linjan luomuaktivisti. Plastikprincess kertoo blogissaan miten myy itseään ja haaveilee muokkauksista jo alaikäisenä.
Muihin samoihin aikoihin lukemiini suomalaisiin nuortenkirjoihin verrattuna kirja oli paljon paremmin kirjoitettu. Hahmot eivät ole paperisia stereotyyppejä, vaikka kärjistettyjä ovatkin. Usean näkökulmahenkilön kerronta toimii hyvin.
Holopainen loistaa etenkin dialogissa ja nettikommenttien kirjoittamisessa. Kirjan blogikommentit ja chattiviestit ovat huikean aidonoloisia – niiden sanasto tosin on käytännössä kokonaan nykypäivän slangia.
Pieninä huomioina kirjan lääketiedeosuus oli varsin toimivaa, vaikkei siinä paljoa yksityiskohtia ollutkaan. Tykkäsin myös siitä, että strippibaarissa tanssimista ei kirjassa esitelty negatiiviseen sävyyn: tanssijat olivat vapaaehtoisesti työssään ja pitivät siitä, vaikka siinä ongelmia olikin.
Kirjassa minua eniten häiritsi loppu. Useampi tarina tuntui jäävän kesken – ei pelkästään auki vaan osa tuntui melkein siltä kuin ne olisi unohdettu. Minulle tuli kyllä sellainen tunne, että koska tarinat ristesivät keskenään, ehkä osan henkilöistä kohtalo olisi selittynyt toisissa tarinoista, mutta se vain meni itseltäni ohitse.
Anu Holopainen on kirjoittanut tämän kirjan maailmaan sijoittuvan novellin ihoaiheiseen Marraskesi-novelliantologiaan, jonka olen toimittanut yhdessä Juha Jyrkkään kanssa. Se on tosin varsin erityylinen eikä sisällä samoja henkilöitä.
Värisyttävä arvostelu
Eilen tuli ensimmäinen arvostelu uudesta Adeno-romaanistani. Ensimmäiset arvostelut ovat aina jännittäviä, koska ne tavallaan määräävät sävyn, ainakin omassa mielessä. Jos ensikritiikki romuttaa teoksen (mitä ei ole kyllä koskaan käynyt), tuntuu että nyt meni pieleen. Kun taas riittävät kehut aiheuttavat reaktion, että ihan sama mitä loput arvioijat sanovat.
Suomilukee.fi:n Krista kehuu erityisesti kiehtovaa maailmaa. Tämä on näin aloittelevalle tieteiskirjailijalle toki erityisen imartelevaa. Novellejani varten en ole yhtään samalla lailla joutunut rakentamaan maailmoita.
“Adeno ei ehkä ole kaikkein perinteisintä scifiä (tai mistä minä tiedän), mutta kertakaikkiaan herkullisen ja värisyttävän tulevaisuuden kuvan Maija Haavisto kirjassaan luo. Ei varmasti ole mikään helppo asia alkaa miettiä mitä maailma ja Suomi voisi olla vuonna 2050, mutta Haavisto on siitä aikaan hyvän kuvauksen. Sopivasti värisyttävä mutta kuitenkin sellainen että se laittaa miettimään voisivatko jotkut kirjan asiat pitää paikkaansa?”
(Tai siis vuodet ovat 2059-2060.)
“Maija Haavisto on kirjoittanut kirjan jonka ahmaisee. Liiankin nopeasti – kun sitten se vaan loppuu.“
Helsingin kirjamessuilla + triplajulkkarit
Minulla on Helsingin kirjamessuilla tänä vuonna kaksi paneeliesiintymistä, molemmat perjantaina aamupäivällä/päivällä. Pahoittelen, ei paras aika työssäkäyville, mutta minä en näitä valitse.
Lisäksi minulla voi olla pienempiä osastoesiintymisiä, mutta näiden ajankohta ei ole vielä varmistunut. Luultavasti torstaina ja/tai perjantaina.
Lauantaina 29.10. klo 17 alkaen vietetään Helsingissä triplakirjanjulkkareita: Adeno-romaanini, tietokirja Erityinen: tietoa erityisruokavalioista ja Marraskesi-antologia. Näihin ei ole julkista kutsua, koska kyseessä on yksityistilaisuus, mutta jos olet blogini lukija ja kiinnostunut tulemaan, olet kyllä tervetullut. Laita viestiä, niin saat osoitteen.
Messuilla on myynnissä Adeno, Marraskesi, Sisimmäinen (oletan), CFS:n ja fibromyalgian hoito ja Uusia hoitoja autoimmuuunisairauksiin. Hankala potilas on ilmeisesti loppuunmyyty, yksittäisiä kappaleita saattaa löytyä vielä jostain. Nordbooks ei ole messuilla, joten Seeprakoiraa tai Erityistä sieltä ei saa.
Tiedonjakaja vai tarinankertoja?
Pe 28.10. klo 11.30 – 12.30 – Kullervo
Tietokirjailijan ja kaunokirjailijan työ ovat hyvin erilaisia. Jokunen kirjailija tekee kumpaakin. Auttaako faktatausta fiktiota kirjoittaessa – ja toisin päin? Vai sekoittuvatko monitaiturin kaksi maailmaa joskus liikaakin? Onko tietokirjasta erityisen luontevaa siirtyä tieteiskirjallisuuteen?
Maija Haavisto, Tiina Raevaara, Risto Isomäki, Saara Henriksson ja Hanna ”Morre” Matilainen.
Spefin keinoin kiinni nykytodellisuuden kipukohtiin
Pe 28.10. klo 10.30 – 11.30 – Aino
Sensuurin välttämiseksi on hallitsevia arvosteltu parodian, piiloilmaisujen ja vaihtoehtoisten maailmojen avulla. Nyky-Suomessa kirjallisuutta ei enää juuri sensuroida. Miksi siis tarvitsemme spekulatiivista kirjallisuutta näyttääksemme nykytodellisuutemme kipukohtia?
Johanna Sinisalo, Kari Välimäki, Anu Holopainen ja Maija Haavisto.
