Sähkö erottaa ystävykset
Leah Thomasin Because You’ll Never Meet Me on kirjemuotoinen nuortenromaani kahden vammaisen pojan kirjeenvaihdosta. Oliver on teinipoika, jolla on synnynnäinen “sähköallergia”. Sähkö aiheuttaa hänelle epilepsiakohtauksia ja niinpä hän asuu äitinsä kanssa syrjäisessä metsämökissä. Hän ei ole koskaan katsonut televisiota, puhunut puhelimessa tai käyttänyt Internetiä.
Moritz asuu Saksassa ja hänellä on vielä erikoisemmat ongelmat. Hän käyttää kardiomyopatian takia sydämentahdistinta ja lisäksi häneltä puuttuvat silmät kokonaan. Sen sijaan hän näkee maailman millintarkasti naksuttelukaikuluotauksella, eikä siis koe olevansa sokea. Moritz opettelee jopa lukemaan, niin tarkka hänen kaikuluotauksensa on, että se erottaa kirjainten kohoumat tai painaumat paperilla. Right.
Ja kirjan nimi tulee tietenkin siitä, etteivät Oliver ja Moritz voisi koskaan tavata, koska sydämentahdistin aiheuttaisi Oliverille tappavan epilepsiakohtauksen. Right. Sattuipa kätevästi.
Nämä vammat ärsyttivät etenkin romaanin alkupuolella tosi paljon. Molempien vammojen kuvaukset ovat pitkälle spefiä, vaikka kirja sijoittuu muuten reaalitodellisuuteen. Vammaisaktivistina vammojen maagillistaminen ärsyttää. Sekä epilepsian maagillistaminen että aistivammaisten “taika-aistit” ovat vieläpä kliseisiä tapoja tehdä se. (Naksutuskaikuluotaushan on olemassa, mutta ei sillä todellakaan nähdä ihmisten silmäripsiä saati painettua tekstiä.)
Toisaalta pidin joistain vammaisuuteen liittyvistä ajatuksista kirjassa, kuten siitä että Moritz jatkuvasti kielsi olevansa sokea, vaikka hänellä ei ollut silmiä. Koska kyllähän hän näki.
Nuortenkirjoille tyypilliseen tapaan molemmat henkilöt ovat äärimmäisen nokkelia ja varhaiskypsiä, Oliver ryöpsähtelevästi kun ei sattuneista syistä omaa sosiaalisia taitoja, Moritz melankolisella tavalla. Hänen englantinsa on tietenkin täydellistä ja kuulostaa yliopiston käyneeltä, kuten Oliverinkin, joka ei ole koskaan ollut koulussa.
Kirjeromaanin formaatti toimii hyvin, jos ei tuota ylinokkeluutta lasketa. Muoto mahdollistaa myös “flashback-cliffhangerit”. Loppua kohti kirja paranee, kun siihen tulee yhä enemmän riipaisevuutta. Pidin etenkin Oliverin ja Liz-ihastuksen välisestä dynamiikasta. Oliver on paljon uskottavampi hahmo, Moritz vähän turhan angstinen ja jää etäiseksi.
Moritzin saksalaisuuden kuvaus on todella ärsyttävää. Se näkyy lähinnä siinä, että tämän pitää kirjoittaa noin joka kymmenes sana saksaksi (ärsyttää monissa kirjoissa, kuka tekee näin?), mutta esimerkiksi kulttuurieroja tai paikallisia tapoja ei minusta juuri kuvata. Edes saksalaiset ruoat eivät tule puheeksi, paitsi Bier. Kirjoitin juuri romaanin jonka yksi henkilö on Saksassa syntynyt suomalainen ja yritin tehdä asian juuri toisin.
Muuten pidin siitä, miten hahmoille oli rakennettu esimerkiksi harrastuksia (etenkin Moritzille) ja muita yksityiskohtia.
Loppua kohden kirja alkaa mennä epäuskottavammaksi, mikä ei ehkä haittaa jos sitä on lukenut spefinä.
(Kansikuva tulee myöhemmin, ei onnistu nyt tällä koneella.)
