Archive for November, 2016
Kourallinen arvosteluja
Tuoreesta Adeno-romaanistani on tullut useita uusia arvosteluja. Useimmat ovat pitäneet kirjasta, mutta muutama ei ole tykännyt sen lopusta ollenkaan. Harmi.
Nörttityttöjen arvio oli varsin posiitiivinen. “Pidin Adenon sävystä ja Haaviston kirjoitustyylistä kovasti. Kirja oli nopealukuinen, ja juoni eteni sujuvasti. Jokaisen luvun alussa olevat lainaukset vanhoista, tutuista peleistä olivat mukava lisä, ja toimivat juonen kanssa hyvin yhdessä. Loppuratkaisu jäi mietityttämään toviksi, enkä oikeastaan vieläkään osaa sanoa, pidinkö Haaviston ratkaisusta vai en. Pitänee lukea kirja toiseen kertaan, ja päättää sitten.”
Kirjavinkkien arvostelun kirjoittanut Mikko oli lautapeliharrastajana toki kirjasta kiinnostunut ja imarreltu oman lautapeliteoksensa maininnasta (hän olisi varmasti arvostellut kirjan muutenkin, kyseessä ei siis ole mikään sissimaininta. Romaani ilmeisesti muuten miellytti, mutta loppu ei iskenyt häneen ollenkaan.
Hämmästyin törmätessäni arvosteluun Itä-Suomen ylioppilaslehti Uljaassa. Tämä oli arvosteluista vähiten mairein, mutta oli joka tapauksessa mukava löytää kirjastani arvostelu lehdessä, eikä vain blogissa. Näin on käynyt hyvin harvoin muiden kuin vammaislehtien kohdalla.
Keijumetsästä-blogin Afeni ihastui etenkin päähenkilö Aavaan ja totesi arviossaan myös, että “Kokonaisuudessaan kirjasta jäi hyvä fiilis. Se oli lukukokemuksena erilainen, virkistävä ja käsitteli kiinnostavia aihealueita. En ole kovin paljon suomalaista scifiä lukenut, mutta Adeno tuntui kyllä olevan varsin edustuskelpoinen teos sillä saralla.”
Kiitos kaikille arvostelijoille! Arvostelukappaleita on toki tarjolla edelleen.
Lankamaailman langat solmittu
NaNoWriMo on tältä vuodelta valmis, tai valmistui jo keskiviikkoiltana. Sata liuskaa, koska kuten mainitsin, olin tänä vuonna kapinallinen ja laskin runomuotoisesta tekstistäni liuskoja, kuten ScriptFrenzyssä tehdään.
En ole koskaan aiemmin suunnitellut NaNoani etukäteen näin leväperäisesti. Se tuotti välillä ongelmia, mutta ei pahasti. Juoneen löytyi matkan varrella aika hyvin käänteitä, mutta tekstiin tuli varmaan ennätysmäärä höpötystä, jankkausta ja ties mitä taivastelua.
NaNo-foorumi auttoi kun minulla oli historiallisia kysymyksiä, esimerkiksi 1800-luvun lopun ikkunoista ja peileistä. Tuttua infektiolääkäriäkin konsultoin Twitterissä. Vielä riittää selvitettävää ja editointivaiheessa varmaan vielä paljon lisää. Se lienee tekstin suurin ongelma tällä hetkellä.
Tästä tulee hyvä romaani. Siitä olen aika varma. Toivottavasti sille löytyy myös kustantaja. En tiedä sopiiko tämä kellekään nykyisistä/aiemmista kustantajistani.
Viidennessä NaNo-miitissäni aloimme vihdoin sosialisoida emmekä vain istua koneiden takana. Juttua riitti, koska ihmiset ovat tosi mukavia. Puhuimme mm. unista, tarinan ideoinnista ja rakenteesta, fanfictionista, scifistä, genetiikasta, hollantilaisten hoikkuudesta suhteessa ruokavalioon ja ensi vuoden Suomen Worldconista.
Eräs erittäin mukava osallistuja lupautui mukaan kuukausittaisiin tapamisiimme. Jos hän oikeasti tulee, se olisi ensimmäinen uusi tyyppi tässä ympärivuotisissa NaNo-porukassamme kuuteen vuoteen.
Sydäntä pakahduttava Kioto
Jälleen yksi Japani-kirja siskoni kokoelmista – hän on erityisen viehtynyt Heian-kauteen. Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin oli kirjoitustyyliltään ihan eri maailmassa kuin Minna Eväsojan Melkein geisha, jonka luin muutamaa kuukautta aikaisemmin. Molemmissa asutaan nimenomaan Kiotossa.
Kankimäki päättää jättää turvallisen päivätyönsä ja lähteä Japaniin tutkimaan Sei Shonagonia, hovinaista joka kirjoitti tuhansia vuosia sitten Tyynynaluskirjan, tarkkanäköisen sillisalaatin elämästä hovissa. Tyynynaluskirjan erityisyys ovat erilaisten asioiden listat, jotka välillä ovat tylsiä ja mitäänsanomattomia, mutta välillä ovat todella samaistuttavia ja kutkuttavia nykylukijallekin.
Japani on tuttu Kankimäelle ikebana- eli kukkienasetteluharrastuksen myötä, mutta kieltä hän ei osaa. Sitä voisi pitää jonkinasteisena ongelmana maassa asumisen kannalta, saati sitten että yrittää tehdä jonkinasteista historiallista tutkimusta, vaikka sitten kaunokirjallisenakin. Yllättävän vähän se lopulta haittaa.
Seistä ei myöskään ole kirjoitettu kovin paljoa ja hänestä tiedetään vielä vähemmän. Monen tutkijan mielestä kyseessä tuntui olevan lähinnä ärsyttävä ämmä, aivan liian seksuaalisesti vapautunut, jopa kurtisaani.
Välillä Sei unohtuu, kun Kankimäki huumaantuu Japanista. Tämä ei ole niinkään kirja siitä, miten Japanissa on kaikenlaista hassua nippeliä (vaikka toki sellaista tulee väistämättä vastaan), vaan siinä mennään syvälle kulttuuriin. Kankimäki rakastaa väliaikaista kotikaupunkiaan Kiotoa, sen maisemien häikäisevää kauneutta ja historian siipien havinaa, ja hullaantuu täysin japanilaiseen teatteriin. Rahat hupenevat vauhdilla herkulliseen ruokaan.
Välillä hän pohtii suhdettaan Seihin, heille yhteisiä asioita ja mitä naiselle kävi Tyynynaluskirjan jälkeen. Kirjaa tahdittavat Sei-lainaukset sekä Kankimäen omat samantyyliset listat. Pidin rakenteesta ja tyylistä paljon.
Heian-ajan konseptien vertaaminen nykyajan vastaaviin konsepteihin (esim. tankarunoilla viestittely – twiittaus) toimi enimmäkseen yllättävän hyvin. Myös Kankimäen oivallukset japanilaisesta taiteesta olivat kiinnostavia. Välillä pisimpiä Sei-kohtia ja Japanin historia -pläjäyksiä hieman skippasin.
Toki välillä kulttuurierot ahdistavat Kankimäkeä, mutta ehkä enemmän Japanin talven hyytävä kylmyys ja kesän pökerryttävä kostea kuumuus. Draamaakaan kirjasta ei puutu, sillä Kankimäki saapuu takaisin Japaniin juuri ennen Fukushiman turmaa ja pakenee säteilyä Thaimaahan – jossa vastaan tulevat ennätykselliset tulvat. Toisaalta minua ei haitannut myöskään arkipäivän kuvaus tai Eurooppaan sijoittuneet osiot. Hieno kirja.
Kaikki lehtijutut yhden klikkauksen päässä
Joku juuri kertoi Twitterissä, että oli yrittänyt ostaa suomalaisen aikakauslehden sähköversion. Hän sai sähköpostiinsa viestin, että se toimitettaisiin parin päivän päästä.
Aika absurdia.
Suomessa sanomalehtien ja aikakauslehtien nettibisnes nojaa mainosnäyttöihin ja maksumuureihin. Joskus olisin itse halunnut jostaa jonkin aikakauslehden irtonumeron digitaalisena, mutta se ei ollut mahdollista, olisi pitänyt tilata koko lehti.
Hollannissa meillä on Blendle, jossa on lähes kaikki maan aikakauslehdet ja sanomalehdet ja jonkin verran ulkomaalaisia. Siihen ladataan rahaa (tai sen voi laittaa automaattiselle lataukselle) ja näin voi mikromaksaa yksittäisiä artikkeleja. Eli klikkailen lehdistä vain haluamani jutut luettavakseni ja ne maksavat 10 sentistä euroon, yleensä 30-50 senttiä (toki kokonaisiakin lehtiä voi ostaa). Maksu veloitetaan automaattisesti Blendle-tililtäni.
Parasta. Olen erityisen tyytyväinen, että appi toimii myös selaimessa, koska minulla ei ole älypuhelinta. Monet e-kirjastot toimivat vain puhelimella tai tabletilla.
Mutta Suomessahan kustannusala on vakuuttunut, että mikromaksut eivät toimi tai kannata.
NaNoWriMo pelasti elämäni
Kävin Suomessa NaNoWriMo-miiteissä vuonna 2009, mutta en löytänyt kovin samanhenkistä porukkaa. Ihmiset olivat joko reilusti minua nuorempia tai vanhempia, mikä ei sinänsä välttämättä haittaa, mutta jotain jäi puuttumaan. (Viime vuonna kävin kolmessa Suomen NaNo-miitissä, kun saatuin olemaan paikalla, ja tänä vuonnakin yhdessä, ja tilanne oli kyllä muuttunut.)
Amsterdamin miiteissä tilanne oli erilainen. Useimmat olivat pari-kolmikymppisiä ja tuntuivat mukavilta. Iso osa heistä kirjoitti hyvin kunnianhimoisesti, yhdellä oli jo agentti ja toisella oma kustantamo. Osa porukasta tunsi toisensa edelliseltä vuodelta tai kenties aiempaakin, ja he tapasivat toisiaan vuoden ympäri. Onnistuin solahtamaan mukaan tähän porukkaan.
Aluksi meitä oli kymmenkunta, mutta pian porukka alkoi hajota. Osittain syynä oli erään jäsenen muutto takaisin Kaliforniaan ja se, että toinen sai lapsen, mutta jotain henkilökohtaisia kärhämiä ja opiskelukiireitä taisi olla. Pian ympärivuotiset rivimme kutistuivat viiteen, joista kaksi ehti niin harvoin paikalle, että lopulta meitä jäi jäljelle vain kolme.
Nuo kaksi muuta ovat parhaat kaverini täällä, etenkin Linda, joka on myös auttanut minua aivan mielettömän paljon, esimerkiksi hoitanut asioitani puhelimella kun minulla ei riitä siihen voimat, ravannut mukanani virastoissa ja kaupunginosataloilla ja ties missä sekä auttanut kotitöissä, kun minulla ei (vielä) ole henkilökohtaista avustajaa, vaikka sellaisen tarvitsisin.
Linda on leikannut hiuksiani, lyhentänyt housujani ja ripustanut taulujani. Hän kastelee kasvejani kun olen Suomessa ja kuskasi minut novellini tapahtumapaikalle.
Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut ketään, joka olisi pitänyt minusta huolta, varhaista lapsuutta lukuunottamatta. Tuntuu siis uskomattomalta, että joku niin tekisi. En edes halua kuvitella, missä olisin ilman Lindaa. Myös porukan kolmas jäsen on auttanut minua.
Joku voisi sanoa, että eihän se NaNoWriMo tähän enää liity, mutta ilman NaNoa en olisi koskaan tavannut häntä. Ja se olisi ollut jotakuinkin maailmanloppu.
Outoa muuten on, että tämän vuoden varsinaisissa NaNo-miiteissä ei ole ollut ketään aiempina vuosina olleita, paitsi nämä kaksi kaveriani. Olin tottunut siihen, että muutama tyyppi kävi miiteissä joka vuosi, vaikka ei ollutkaan kiinnostunut kuukausittaisista tapaamisistamme. Ja yhtäkkiä he ovat kaikki mystisesti kadonneet (tai yksi vähemmän mystisesti, hän muutti Belgiaan).
Siskonsa suojelija
Jodi Picoultin My Sister’s Keeper (suom. Sisareni puolesta, joka IMO on tosi huono nimi) on bestseller-romaani, josta on tehty elokuvakin. En tiedä onko kirja jakanut yleisesti mielipiteitä, mutta tuntui, että se jakoi omat mielipiteeni, kun jotkut jutut toimivat ja toiset eivät.
Kirja kertoo 13-vuotiaasta Annasta, joka on designer-lapsi: hänet on tehty harvinaista leukemiaa sairastavan Kate-siskonsa kudosluovuttajaksi. Kun Kate tarvitsee kantasoluja, Anna laitetaan luovuttamaan niitä.
Vuosia kestäneet syöpähoidot ovat kuitenkin rapauttaneet Katen elimistön ja nyt hän tarvitsee munuaista. Annaa ei kuitenkaan huvita sellaista luovuttaa. Häneltä ei ole koskaan kysytty suostumusta, on vain oletettu, että tietenkin hän suostuu toimenpiteisiin siskonsa takia. Anna hankkii asianajajan päästäkseen päättämään itse omasta kehostaan.
Kirjan pääristiriita tulee siitä, että Anna rakastaa siskoaan, he ovat varsin läheisiä. Anna ei halua tämän kuolevan, mutta hän ei silti halua luovuttaa munuaista. Anna rakastaa toki myös vanhempiaan, jotka eivät voi ymmärtää hänen päätöstään. Kun kotona asuva lapsi haastaa vanhempansa oikeuteen, tilanne on toki hankala. Pitäisikö Anna saada pois kotoa?
Kirjan erikoisuutena on, että käytännössä kaikki henkilöt ovat näkökulmahenkilöitä. Tähtiä rakastava palomiesisä, asianajajaksi aikoinaan opiskellut äiti, Kate-sisko, huumeiden, viinan ja pikkurikosten kanssa puuhasteleva Jesse-veli, joka saa puuhastella koska perheellä on tärkeämpääkin mietittävää, Annan asianajaja Campbell Alexander ja tämän opiskeluvuosien ex-tyttöystävä Julia, joka toimii Annan edunvalvojana (tms, en ole varma suomenkielisestä termistä). Melkein oletin, että Campbellin avustajakoirakin saa vielä oman luvun.
Kun näkökulmahenkilöitä on näin paljon, on vaarana että tarina hukkuu sen alle ja niinhän se uhkaa hukkuakin Varsinkin kun henkilöiden pitää kaikkien päästä muistelemaan menneitä aikoja, esimerkiksi Campbellin ja Julian vanhaa suhdettaan. Lisäksi kirjailija rakastaa vyöryttää lukijalle asiantuntemustaan mm. lääketieteestä, tähtitieteestä, oikeustieteestä ja palomiehen työstä. Faktat lisäävät uskottavuutta ja aitoutta, mutta niidenkin kanssa voi mennä yli.
Lääketiedejutut menevät niin pitkälle, että syöpälääkkeiden annostuksetkin kerrotaan. Lääketiede oli muuten uskottavaa, paitsi kirjan alkupuolella oli pieni, mutta todella paha moka.
Henkilöt ovat enimmäkseen uskottavia ja moniulotteisia, mutta Brian-veli on turhan kliseinen teinikapinoija. Jaksaisiko teini oikeasti kapinoida noin, jos ketään ei edes kiinnosta kannabiksen haju vaatteissa tai huoneessa pulputtavat kiljutisleet? Myös Kate jää henkilönä valjuksi, mutta ehkä hän jäisi oikeassakin elämässä, kun elämä on pelkkää sairastamista.
Ihmetytti myös, kun Anna maistoi veljensä tekemää kotiviinaa ja kommentoi sitä mielessään, että “For a still made out of spit and glue, it produces pretty potent moonshine whiskey.” Onko tämä 13-vuotiaan (joka ei ole mikään ryypiskelevä huligaani) ajatuksenjuoksua? Tuskin.
Dialogista pidin erityisesti, vaikka siinäkin yksi juttu jäi ärsyttämään. Useita kertoja eri henkilöt käyttävät tismalleen samaa sarkastista puheenpartta. Tyyliin “Paljonko tämä maksaa?” “500.” “Dollaria?” “Ei kun merirosvorahaa.” Tämä olisi kustannustoimittajan pitänyt siivota.
Kirjan loppu oli minusta epäuskottava.
NaNoWriMo taipui runoksi
Jep. Kirjoitan taas NaNoWriMoa. Yhdeksättä kertaa. Mutta tänä vuonna olen NaNo-kapinallinen, kuten monet ovat. Jotkut kirjoittavat romaanien sijaan runoja tai blogipostauksia tai editoivat vanhaa tekstiä. Itsekin kirjoitin aikoinaan Camp NaNoWriMossa näytelmiä, vaikka se ei ollut enää niiden kirjoittamiseen tarkoitettu ScriptFrenzy.
Nyt kirjoitan kyllä romaania, mutta runomuodossa. Kapinallisuus tulee siitä, että en laske sanoja vaan liuskoja, kuten ScriptFrenzyssä. Siitä tuttuun tapaan katson olevani valmis, kun minulla on 100 liuskaa tekstiä. Yksi liuska muunnetaan siis 500 sanaksi, jotta saadaan “50 000 sanan” saldo. Olen tätä aika monta kertaa tehnyt, niin tänä vuonna voin ihan hyvin tehdä näin.
Olen todennut, että rakastan kirjoittaa proosaa runomuodossa. Jälki on ollut myös miellyttävää. Itselleni epätyypilliseen tapaan en ole tehnyt pikkutarkkoja suunnitelmia kohtauslistoineen. Romaani perustuu proosarunooni Lankamaailma. Se kertoo minulle tarinan keskiosan ja (lähes) lopun.
Ennen kaikkea siinä on se oikea tunnelma. Tähän mennessä olen kirjoittanut kaksi romaania novellieni pohjalta ja niissä olennaista on ollut tarina, tässä yritän ennen kaikkea pysyä siinä tunnelmassa, tarina syntyy sen pohjalle.
Onhan tässä toki omat haasteensa, esim. se, että vaikka kirjoitan periaatteessa scifiä, tämä tapahtuu 1800-luvulla. Aiemmissa historiallisissa teksteissäni (ko. runo, novelli ja osa elokuvakäsikirjoituksesta) en ole joutunut aivan yhtä paljoa miettimään sitä, miten aikakausi vaikuttaa, ei vain maailmaan vaan itse henkilöihin.
Ja tietysti se, että olen niin hiton huonossa kunnossa. Keskiviikkona jouduin jopa lähtemään kesken pois NaNo-miitistä, enkä minä käytännössä koskaan lähde mistään kesken (ainakaan tapahtumasta joka loppuu reilusti ennen puoltayötä) sairauksieni takia. Tänään skippasin kokonaan. Harmi – viimeksi meillä oli pelkästään uusia tyyppejä(!), mutta vaikuttivat mukavilta.
Varmaan myös jossain vaiheessa kompastun perinteiseen kompastuskiveeni, eli tarina alkaa loppua kesken. Mutta tarvittaessa voin aina lisäkapinoida muilla runoilla, kun nyt siihen laivaan on muutenkin hypätty.
