Kesken päättyvä dekkari
En muista, milloin ja miksi alun perin kiinnostuin Ulvilan mystisestä murhasta, mutta luin asiasta kaiken mahdollisen verkosta. Ja sitä materiaalia on valtavasti, lehtijuttujen lisäksi mm. esitutkintapöytäkirjoja, Anneli Auerin ja hänen tuttujensa kirjoituksia, kotisalapoliisien onkimia tietoja ja tekemiä analyyseja (esim. hätäpuhelunauhoitteesta) ja kymmeniä tuhansia nettiviestejä edellämainituista.
Tapahtumien ja tutkinnan pääkulku olivat siis tiedossa, joten paljon Anneli Auerin Murhalesken muistelmissa on jo tuttua. Paljon oli silti myös uutta, kuten Auerin omasta pääepäillystä, josta hän on puhunut netissä vain niukasti, mutta kirjassa kertoo paljon. Auerin oma näkemys on, että tutkintaa suoritettiin (mediassa esiintyneistä näkemyksistä poiketen) aluksi hyvin, eikä suinkaan leväperäisesti.
Kun paikalta löytyi DNA, se sotki tutkintaa liikaa, kun epäiltyjä suljettiin pois pelkästään sen perusteella. Myöhemmin DNA osoittautui kontaminantiksi poliisin työntekijöiltä. Auerin kuvaa kirjassa useita epäiltyjä, joilla olisi motiivi ja joihin liittyy muita epäilyttäviä tekijöitä – niin epäilyttäviä, että jos tämä olisi dekkari, ne tuntuisivat melkein ylitsevedetyiltä. Yhtä heistä hän pitää erityisen uskottavana tekijäksi.
Auer kuvaa perheen elämää ennen ja jälkeen isän ja puolison murhan. “Ennen” ei tosin ole kovin kiinnostava, koska sen sisältö on lähinnä “meillä oli onnellinen parisuhde, emme juuri riidelleet, ja kaikki meni hyvin”. Toki Anneli Auerin ja Jukka Lahden suhteen alku on ihan jännä, siitä olisi voinut kertoa enemmänkin. Yksityiskohtaisemmin kuvattu seurustelu peitepoliisi Sepon kanssa on toki mielenkiintoista, koska se on jo ajatuksena niin bisarri.
Auer kirjoittaa paljon myös siitä, millaista on olla vankilassa. Ikävintä on tietysti istua siellä syyttömänä ja olla erossa omista lapsistaan. Lasten kaipuu on oikeastaan koko kirjan punainen lanka. Huono ruokakin aiheuttaa terveysongelmia. Muuten paikka on ihan siedettävä, koska ihmiset ovat hänelle mukavia.
Kirja käsittelee myös seksirikoskeissin, joka on vielä bisarrimpi kuin murhatutkinta. Siihen kannattaisi jokaisen perehtyä, sillä niin huolellisesti se romahduttaa ajatuksen oikeusvaltiosta. Muualla maailmassa lasten saatananpalvontakuvaukset tiedetään yleisesti valemuistoiksi, Suomessa ne otetaan tosissaan, vaikka mitään oikeaa näyttöä ei löydy, päinvastoin.
Auerista on moni epäillyt, että hänellä voisi olla Asperger. Mielestäni kirja tukee tätä mahdollisuutta, vaikka ei sitä alleviivaavasti vahvistakaan. Auerin on ajoittain vaikea pysyä tärkeimmissä tai kiinnostavimmissa aiheissa, mutta ei hän myöskään eksy hakoteille, kuten muutama muistelmiaan kirjoittanut Asperger – toki kustannustoimittajakin tässä vaikuttaa. Monet Auerin julkisuudessa oudoiksi leimatut reaktiot selittyvät kirjaa lukiessa hyvin ymmärrettäviksi.
Kirja ei ole mitenkään huikaisevan hyvin kirjoitettu, mutta ei missään määrin huonostikaan. Kiehtova, häiritsevä tarina pitää sen jännittävänä, ja luin koko kirjan melkein yhdeltä istumalta.
Päällimmäiseksi jää tunne, että kunpa murha selvitettäisiin (vähintään Auerin merkittävinä pitämät epäillyt suljettaisiin kunnolla pois), seksirikostuomio kumottaisiin ja Anneli Auer saisi taas yhteyden kaikkiin lapsiinsa.
