Komedian pauloissa
Olen aina rakastanut huumoria, mutta suurin osa komedioista ei naurata minua. Jo lapsena ihmettelin, kun kaverini tykkäsivät Kummelista tai Vintiöistä, ja mielestäni ne olivat äärimmäisen epähauskoja, lähinnä myötähäpeää aiheuttavia. Sama koski esimerkiksi Jim Carreyta, josta moni kaverini piti. En vain tajunnut ollenkaan.
Standupkaan ei yleensä iske: en jaksa valkoisia miehiä valittamassa, miksi eivät saa seksiä ja miksi naiset ovat niin höpsöjä. Toki standupia on muunkinlaista, mutta tykkään enemmän spontaanista, improvisoidusta materiaalista, oli se varsinaista improa tai ei, siitä että näkyy kuinka esiintyjillä on hauskaa.
Vuonna 2013 bongasin Ylviksen, joka on hauskuuttanut minua, kun elämä on ollut raskasta. Yhdessä vaiheessa en voinut edes katsoa/kuunnella heitä ollenkaan, koska se assosioitui niin voimakkaasti synkkiin aikoihin. No, tämä ei toki ole ongelma enää.
Viime vuonna löysin uudestaan Whose line is it anyway? -ohjelman, jota olin vuosia sitten katsellut netissä. Yllätyksekseni vuonna 1988 Briteissä alun perin aloittanut ja 90-luvulla Yhdysvaltoihin siirtynyt ohjelma, joka oli lopetettu 2000-luvun alussa, oli startannut muutama vuosi sitten uudestaan uuden juontajan voimin, ja välissä siitä oli tehty muutama “spinoff-sarja” kuten Improvaganza.
Whose Linessä on monenlaista improvisoitua huumoria: parodiaa, absurdia huumoria, sanaleikkejä, fyysistä komediaa, imitaatiota, erittäin laadukasta musiikkia jne. Toki koomikkojen ominaisuuksista syntyy lisää toistuvaa huumoria, eräänlaisia meemejä. Esimerkiksi Colin on kalju ja Wayne heittää paljon läppää tummaihoisuudestaan ja esim. mustiin kohdistuvasta väkivallasta.
Kenties ironisesti kirjotettuani romaanikäsikirjoituksen, jossa podcastit olivat aika isossa roolissa, ja todettuani, että ne eivät ole minun juttuni, koska en ole koskaan välittänyt radio-ohjelmista, innostuin podcasteista. Aloitin Whose Line -tyyppien casteilla. Pitkään epäilin, olivatko ne minun juttuni. Mutta sitten kolahti.
The Smartest Man in the World -podcastia pitää Whose Linessä vuodesta 1988 mukana ollut koomikko Greg Proops, joka on ääriliberaali feministi, verbaali-ilotulittaja ja kävelevä kulttuurin, politiikan, baseballin ja historian sanakirja. Kaikki podcastit nauhoitetaan livenä, yleensä komediaklubeilla, mutta hän pitää usein pitkiä, enimmäkseen vakavia kantaaottavia monologeja ja lukee naisten tai ei-valkoisten miesten runoja. Gregistä lisää myöhemmin.
Myös livenä nauhoitettavaa Harmontownia aloin kuunnella, koska siinä on mukana Whose Linen Jeff Davis. Päähahmona on kuitenkin vihattu ja rakastettu Dan Harmon, käsikirjoittaja joka tunnetaan parhaiten Community-kulttisarjasta. Harmon on samaan aikaan narsistinen ja itseään vihaava, empaattinen ja kusipää, kömpelö ja karismaattinen, nerokas ja banaali, mutta aina aito ja samaistuttava.
Harmontown on hyvin kummallinen podcast, joka on rakennetta myöten yleensä kokonaan improvisoitu. Aiemmin mukana oli tosin aina Dungeons & Dragons- tai muuta roolipelausta, joka on sittemmin sopimusteknisistä syistä tauolla: se sai oman netti-TV-ohjelmansa Harmonquestin. Sattumalta yleisön joukosta vuonna 2012 mukaan päätyneestä dungeonmaster Spenceristä on tullut olennainen osa podcastia ilman roolipelejäkin.
Harmontown sisältää Harmonin itseterapointia ja muisteluita, avautumisia yhteiskunnasta ja populäärikulttuurista, lavalle puhumaan valittuja yleisön jäseniä, improvisoitua räppiä ja räppibättlejä, joskus ihan perinteistä improkomediaa. Koomikkovieraat ovat nousseet yhä tärkeämmiksi, vaikka kaikkein suurimmat starat kuultiin vieraina jo vuosia sitten: Robin Williams ja Pythonien Eric Idle.
Harmontownin kautta löysin, hieman nurinkurisesti, Harmonin kirjoittaman Communityn, joka sijoittuu community collegeen. Aluksi mietin, että miten ihmeessä katson sitcomia kun en pidä niistä, mutta sitten sarja vei mukanaan eksentrisine henkilöineen. Erityisesti Asperger-henkisen palestiinalais-puolalaisen Abedin ja tummaihoisen ex-urheilija Troyn bromanssi, jossa räpätään espanjaksi, rakennetaan pahvilaatikoista avaruusaluksia ja kuvataan talk show’ta ilman kameroita, sekä dalmatiankoiria rakastava melodramaattinen queer-furry-drag-henkinen rehtori Craig ovat ihastuttavia.
Sarja, jossa on mm. useita paintball-, D&D- ja peittomajajaksoja, tyynysotajakso, zombieapokalypsijakso, pikseleinä toteutettu retropelijakso ja kaiken kukkuraksi lattia on laavaa -jakso (ehkä paras idea TV:ssä koskaan) on tukkinut ison aukon populäärikulttuurista ja monen elämästä.
Kun nauraa, samalla on vaikea itkeä.
