Archive for March, 2017
Turhauttavat kirjoituskilpailut
Kirjoituskilpailut ovat erinomainen tapa saada itselleen aikaan ahdistusta. Varsinkin kun niiden tuloksia tulee ryppäänä, kuten viime aikoina on tullut.
Osallistuin viime vuonna poikkeuksellisen moneen kirjoituskilpailuun. Yksi syy oli yksinkertaisesti se, että kiinnostavia ja sopivia kilpailuita oli paljon. Esimerkiksi komedianäytelmäkilpailu, kun olin sellaisen jo kirjoittanut, nuortenromaanikilpailu kun olin sellaista kirjoittamassa muutenkin. No, näistä ei jäänyt käteen yhtään mitään. Eikä useasta muustakaan. Yhdessä tärkeässä kilpailussa posti jopa hukkasi tuotokseni. Kivaa.
Finalistipaikkoja kertyi kolme: Glasgow’n yliopiston lääketiedescifikilpailussa, jonka kilpailuantologian pitäisi ilmestyä huhtikuussa; Sacramento International Film Festivalin draamakäsikirjoituskilpailussa, joka tuomaroidaan huhtikuun lopulla, ja viimeisimpänä Genreblender-kilpailussa. Joitain muita tuloksia vielä odotellaan. Sinänsä huvittavaa on, että noiden palkittujen novellien suhteen olin huomattavasti vähemmän toiveikas kuin lähes kaikkien muiden tarjokkaideni.
Tänä vuonna osallistuin yhteen pienoisnovellikilpailuun ja sieltä ehti tulla hyvin nopeasti tulokseksi, että ei voittoa.
Vaikka olisi ammattikirjoittaja, kilpailusta jää usein ilman palkintoa. Ja vaikka sijoittuisikin, useimmista kirjoituskilpailuista ei silti jää paljoa konkreettista käteen, paitsi hyvä mieli – viimevuotisista menestyksistä on tiedossa 50 euroa rahaa, yksi kirja sekä pari tekijänkappaletta kilpailuantologioista. Isoissakin kilpailussa tyypillisesti 1-3 parasta vie isot rahasummat ja muut palkitut saavat ehkä vain lämmintä kättä.
Lääketiedescifiantologia luultavasti saanee jonkin verran lukijoita ja elätän toivoa, että sitä käytettäisiin opetuksessa, kenties tutkimukseenkin. Suomalaiset kilpailuantologiat noin keskimäärin tuskin nousevat kovin suuriksi hiteiksi.
Aikaansa/voimiaan voisi varmasti käyttää fiksumminkin, varsinkin kun niitä on äärimmäisen vähän. Mutta jokin kilpailuissa kuitenkin houkuttelee. Se että voittaisi jotain. (Tai olisi edes finalisti/kunniamainittu.)
Tälle vuodelle olen löytänyt kaksi muuta kilpailua, johon aion osallistua, en usko että niitä juuri enempää tulee.
Heteronormatiivisuuden mindfuck
Olen pitkään miettinyt, miten vahingollinen perinteinen heteronormatiivinen parisuhdekäsitys on yhteiskunnalle ja yksittäisille ihmisille. Heteronormatiivisuudessa ei ole kyse vain heteroseksuaalisuudesta, vaan parisuhdeideaalista. Suurin osa ihmisistä hyväksyy tasa-arvoisen avioliiton. Jotkut HLBTIQ-aktivistit suhtautuvat siihen kuitenkin nihkeästi, koska sen katsotaan vain lisäävän heteronormatiivisuutta.
Tämä on toki iso muutos aiempaan. Vielä muutama vuosikymmen sitten homoseksuaalisuuteen suhtauduttiin ihan eri lailla. Samoin avoliittoon. Siinä missä jotkut eivät suostu hyväksymään homosuhteita, toisille avoliittokin tuottaa yhä ongelmia. Kaverillani oli ollut Helsingin yliopistossa 2000-luvulla teologiaa opiskelleita tuttavia, jotka hylkäsivät toisen kaverinsa, kun tämä muutti “syntiseen” avoliittoon.
Teknologia on toki mullistanut monia parisuhteen konsepteja. Etäsuhteita ja etätapaamisia on yhä enemmän, seksiäkin voi harrastaa olematta fyysisesti samassa paikassa – eikä siihen yleensä käytetä mitään “virtuaalitodellisuutta”. Jotkut pitävät yhä kummallisena, että seurustellaan tai jopa puhutaan avioliitosta ilman, että on edes tavattu, esimerkiksi siksi että välissä on puoli maapalloa, mutta tämä on yhä tavallisempaa, olen tuntenut monia tällaisia pareja jo 90-luvulta asti.
Eräs tuttuni jätti kaiken kotimaassaan ja muutti nettirakkaansa luo kehitysmaahan toiselle puolelle maapalloa ilman, että he olivat koskaan tavanneet toisiaan. He menivät naimisiin alle vuorokautta myöhemmin. Tästä on nyt kymmenisen vuotta ja he ovat yhä hyvin onnellisia yhdessä.
Hiljattain mietin kaverini kanssa, voiko pelkästään netissä olevaa suhdetta pitää “oikeana”. Netissä voi rakastua ja usein, vaikkakaan ei aina, rakkaus toimii myös tosielämässä. Yleensä etäsuhteen tavoitteena on lopulta muuttaa saman katon alle tai vähintään samaan kaupunkiin, mutta jos ero tulee ennen sitä, eikö suhdetta sitten ollutkaan olemassa?
Aikoinaan “oikea” parisuhdejärjestys oli hyvin yksiselitteinen: avioliitto -> seksi -> lapset. Tutustumistakaan ei välttämättä tarvittu. Nykyään länsimaissa useimpien ihmisten mielestä “normaali” tapa on seurustelu -> seksi (tai toisin päin) -> yhteen muutto eli avoliitto -> mahdollisesti naimisiin meno -> mahdollisesti lapset.
Naimisiin menon ja/tai lasten hankkimisen väliin jättämistä ei useimmissa piireissä enää juuri ihmetellä, vaikka toisille sekin aiheuttaa yhä närää. Muistan, että yläasteella oppilaat pitivät opoamme “coolina”, koska hän ei ollut naimisissa eikä aikeissakaan mennä, vaikka olikin pitkäkestoisessa parisuhteessa.
Mutta ihmisten välisten romanttisten suhteiden skaala on paljon laajempi. Siihen voi sisältyä seksiä ja/tai romantiikkaa ilman sitoutumista, seurustelua tai avioliitto ilman seksiä (esim. aseksuaalisuuden takia), kahden henkilön avoimia suhteita, useamman kuin kahden henkilön suhteita, avioliitto tai muu hyvin vakiintunut suhde ilman yhdessä asumista, toisistaan eronneiden kumppaneiden yhdessä asumista tai suhteita, joiden tilannetta on vaikea määritellä. Jo sana “suhde” tietysti määrittelee jotain, ja useimmiten puhutaan parisuhteesta, sana joka jättää polyamorian ulkopuolelle.
Esimerkiksi hollantilainen viisikymppinen tuttuni on vakavassa, pitkäkestoisessa suhteessa seitsemänkymppisen miehen kanssa ilman, että he asuvat yhdessä. Kyse ei ole taloudellisista syistä eikä heillä ole tarkoitustakaan muuttaa yhteen. (En tiedä muuttuuko asia, jos esim. jo melko iäkäs mies sairastuu, en ole kehdannut kysyä. Naisella on jo vakava sairaus, mutta hän pärjää suunnilleen itsekseen.)
“Paperilla” heidän suhdettaan ei ole olemassa, koska he eivät ole edes avoliitossa (jonka hollannissa voi muuten virallistaa menemättä naimisiin). “Seurustelee” ei juuri missään yhteydessä ole virallinen parisuhdestatus – joko on yksinasuva, eronnut tai leski.
Jos on eronnut avioliitosta, se pitää merkitä joihinkin virallisiin papereihin. Muista suhteista saa erota ihan vapaasti ilman statusmuutoksia. Leskeksi jäädään virallisesti vain avioliitosta. (Entä jos meneekin naimisiin ystävänsä kanssa ja haluaa jäädä tämän leskeksi?)
Minua on pitkään ärsyttänyt ylipäänsä koko “vapaan” ja “varatun” konsepti. Kuin kyse olisi jostain vessasta.
Vaikka kyseessä olisikin kahden ihmisen ei-avoin avioliitto, “hetero- tai homoavioliiton” määritelmät voivat tuntua kummallisilta, jos jompikumpi tai molemmat eivät koe edustavansa tiettyä sukupuolta tai sukupuolen kokemus vaihtelee.
Aseksuaalisuus on yksi konsepteista, joka monelle vapaamielisellekin tuottaa vaikeuksia käsittää. Seksin harrastamattomuus tuskin ainakaan on “pervoa”, kuten toisten mielessä ei-hetero- ja polysuhteet, mutta aseksuaalit nähdään helposti kypsymättöminä ja heidän suhteensa vaillinaisina, vaikka heille itselleen ne olisivat tyydyttäviä, rikkaita ja kokonaisia. Kyse lienee osittain samasta asiasta kuin se, ettei ymmärretä vapaaehtoista lapsettomuutta.
Olen halunnut tuoda näitä esiin teksteissäni. Olen pyrkinyt siihen, että naimisiin meno tai lasten hankinta ei olisi hahmojen elämän tai parisuhteen täyttymys (toki muutamalla hahmolla näin on) ja toisaalta ilman suhdettakin pärjää.
Esimerkiksi Adenossa on “tavallisen” miestenvälisen suhteen lisäksi aseksuaali päähenkilö, polysuhde ja päähenkilön vanhempien suhde, jossa asutaan erillisissä asunnoissa ja lisäksi on epäselvää, että ollaanko suhteessa vai ollaanko erottu – ei siis on-off-suhde, vaan he eivät vain ainakaan ulkopuolisille määrittele statusta. Kirjan 2050-luvun maailmassa tämä on toki normaalimpaa kuin nyt.
Suhteen konsepti voi ahdistaa, rajoittaa tai aiheuttaa jopa sen, että koko suhde katkeaa. Koska on “pakko” määritellä seukkaako vai eikö, tämä johtaa “on-off-suhteisiin” ja eroihin, jos “suhde” vaikuttaa liian hankalalta. Parisuhdepalstoilla ihmiset harkitsevat eroa jo siitä, jos toinen ei kosi tarpeeksi vauhdikkaasti.
Hesarin kommenttipalstalla huomaa hyvin, miten järisyttävää toisille on, jos vaikkapa eronnut pariskunta asuu yhä yhdessä. Tämä on kuulemma luonnonvastaista ja tarkoittaa, että ei ole oikeasti erottu. Mitä eroaminen sitten edes on? Sitä että ollaan vapaita etsimään uusi kumppani? Polyillä on usein tämä vapaus muutenkin. Sitä ettei enää harrasteta seksiä? Jotkut kuitenkin harrastavat yhä seksiä ex-kumppaneidensa kanssa. Eipä se muilta pois ole.
Eräs kaverini oli seksisuhteessa kaverinsa kanssa, mutta tämä kaatui lopulta siihen, että nainen “ei halunnut parisuhdetta”. Entä jos mitään sellaista ei olisi tarvinnut miettiä ollenkaan?
Menneisyyden varjoista
Kuten olen maininnut, olen kirjoittamassa muistelmia. En tällä hetkellä pysty tekemään juuri mitään, mutta muistelmaa pystyn jonkin verran kirjoittamaan, koska se on hieman tajunnanvirtamaisessa muodossa. Ja se on paljon helpompaa kuin romaani tai novelli, koska minun ei tarvitse kuvitella.
Ongelma on ollut, että 2000-luvun alun ja puolivälin välissä minulla on valtavasti muistikatkoja, koska minulla on niin pahoja traumoja siitä ajasta. On vaikea kirjoittaa muistelmaa, jos ei muista kunnolla. Enkä ole pitänyt päiväkirjaa.
Paitsi että olen. Minulla on kaikki sen ajan tiedostoni tallella. Vuodelta 2000 löytyi hyvin yksityiskohtainen päiväkirja muutaman kuukauden ajalta. Vuodelta 2003 löytyi pitkä kirje, jossa kuvailen yksityiskohtaisesti mieheni sairastumista psykoosiin, hänen patologista valehteluaan ja väkivaltaisuuttaan. (Kirjeen vastaanottajaa asia ei liikuttanut pätkääkään, vaan hän reagoi alkamalla stalkata minua.)
Lisäksi minulla on lähes gigatavu vanhoja IRC-logeja vuodesta 1998 alkaen. En tietenkään voi lukea kaikkea läpi – määrä vastaa paria tuhatta kirjaa – mutta tiedän, mitä niistä kannattaa käydä läpi.
2000-luvun alkupuoli oli minulle hyvin hankala. Oma sairaus, mieheni sairaus, mieheni perheen tapa kieltää aihe kokonaan. Jatkuvat raha- ja asunnottomuushuolet (minulla jäi rahaa vuokran jälkeen käteen reilu 100 euroa kuussa). Minusta levitetyt huhut ja muut itseeni kohdistuneet hyökkäykset. Hyvä kaverini hakattiin kuoliaaksi ja olisin voinut estää sen.
Mutta se, miten olen selvinnyt siitä kaikki nämä vuodet on, että olen mielessäni kutistanut asioita. En kieltänyt kokonaan, mutta ajatellut, että ehkä asiat eivät kuitenkaan olleet ihan niin pahoja.
Todellisuus on, että ne olivat paljon pahempia.
Muistelman työnimi on Kaasulyhdyn varjossa, joka viittaa tietenkin gaslightingiin. Mutta kyse ei ollut vain gaslightingistä vaan omista selviytymiskeinoista.
Nyt, vuosia myöhemmin, tämä tajuaminen – että en ole liioitellut vaan vähätellyt – ei ole luhistanut minua kasaan. Se on toki aiheuttanut minulle jonkinasteista tunteiden vuoristorataa, mutta ennen kaikkea henkisen vahvuuden tunteen. Moni yritti tuhota minut, mutta ei onnistunut.
Elämäntilanteeni ei ole yhtään parempi nyt, vaan vielä huonompi. Tiedän, että mieleni selviää lähes mistä vain.
Huonona puolena kehoni ei.
