Ystävyys on yksinkertaista ja monimutkaista
Ystävyydestä ja kaveriudesta on monenlaisia näkemyksiä ja määritelmiä. Harva toki lähtee sen kummemmin miettimään, että miksi on jonkun kaveri. Se voi mietityttää, että onko tuo tyyppi nyt tuttu vai kaveri, kaveri vai ystävä, kuka onkaan minun paras ystäväni tai parhaat ystäväni. Joillekin on itsestäänselvää kuka on paras ystävä tai parhaat, toisille se olisi vähän kuin yrittäisi valita levyhyllystä parhaan kiekon, kun sehän voi riippua kokonaan senhetkisestä fiiliksestä.
Onko paras ystävä se, jonka kanssa viettää eniten aikaa, oli sitten livenä tai muussa mediassa? Se jonka kanssa pystyisi puhumaan pisimpään yhteen menoon? Se jonka kanssa pystyy puhumaan vaikeimmista ja intiimeimmistä asioista? Se jonka tukeen voi eniten luottaa? Se josta pitää eniten ihmisenä? Monestihan ne ovat kaikki sama tyyppi, aina eivät.
Suosikkisarjassani Communityssä ystävyydestä luodaan aika erilainen kuva kuin mediassa muuten. Seitsemästä hyvin erilaisesta 20-70-vuotiaasta ihmisestä koostuva kaveriporukka ei pidä yhtä niinkään siksi, että he tykkäisivät toisistaan niin paljon, tai koska heillä olisi paljon yhteistä. He ovat päätyneet yhteen melkein kuin perheeksi ja siksi he pitävät kiinni toisistaan enimmäkseen sanattomalla sopimuksella, silloinkin kun jotkut porukassa lähinnä vituttaisivat kaikkia muita.
Minullakin on hyvin erilaisia kavereita, joiden ikä vaihtelee 20-60 vuoden välillä. Sinänsä porukka ei ole kovin heterogeeninen, että se on yli 90-prosenttisesti valkoista ja keskimäärin aika korkeasti koulutettu, mutta muuten ihmisten ajatusmaailma vaihtelee anarkisteista kommunisteihin ja kokoomuslaisiin.
On ikisinkkuja, polysuhteisia ja kuuden lapsen äitejä, kirjailijoita, urheilijoita, lääkäreitä, sairaanhoitajia, kampaajia, vanhustenhoitajia, toimittajia, insinöörejä, taiteilijoita, opettajia, talonmiehiä, kääntäjiä, konduktöörejä, valokuvaajia, fyysikoita, biologeja, sosiaalityöntekijöitä, muusikoita, tiskaajia, koodereita, ikuisia opiskelijoita, pitkäaikaistyöttömiä ja paljon työkyvyttömiä. Moni on sairastunut niin nuorena, että heillä ei ole ammattia, ei edes entistä.
Suurin osa kavereistani on jollain lailla vammaisia, koska vammaiset ymmärtävät minua parhaiten. Se ennustaa paremmin yhteensopivuutta kuin melkein mikään muu tekijä. Melkein kaikkiin kavereihini olen tutustunut netissä, mikä valikoi tietysti ihmisiä kiinnostuksenkohteiden ja arvojen perusteella paljon enemmän kuin reaalimaailma opiskeluineen ja työpaikkoineen, joita minulla ei ole käytännössä koskaan ollut.
Jotkut kaverit ovat kavereitani, koska heidän kanssaan on jo ensi tapaamisella kolahtanut, on tiennyt heti, että tuon ihmisen kanssa tulen viettämään paljon aikaa. On kavereita, joiden kanssa on päätynyt kavereiksi enemmänkin jonkinlaisesta kohtalon oikusta, vaikkei ole aluksi mitenkään erityisesti pitänyt tyypistä tai on jopa saattanut ajatella, että tuon kanssa ei kyllä synkkaa.
Joidenkin kavereiden kanssa ei välttämättä ole kovin paljoa yhteistä. Pysymme kavereina ja tuemme toisiamme, koska niin homma menee. Niin kuin Communityn porukalla. Toisaalta joidenkin kavereiden kanssa olen vähitellen katkaissut välit, kun on tuntunut, että meillä ei ole kerrassaan mitään yhteistä. En ole varma, mikä heidät erottaa niistä ihmisistä, jotka ovat jääneet jäljelle, vaikka ovat ihan eri maailmassa kuin minä.
Joskus tietysti kaveruus tai ystävyys katkeaa ilman mitään järkevää syytä. Olen viimeisen parin vuoden aikana palauttanut välit useampaan entiseen kaveriin tai jopa parhaaseen ystävään, joiden kanssa en pitkään aikaan ollut puheissa, kahden kanssa jopa kymmeneen vuoteen. Sitähän sanotaan, että ystävän tuntee siitä, että kymmenen vuoden jälkeen pystyy jatkamaan siitä mihin jäi. Mutta kymmenessä vuodessa ehtii kyllä muuttua todella paljon.
