Archive for December, 2017
Paha vuosi, hyvä vuosi
Sain juuri uusimman romaanikässärini valmiiksi! Meni vielä vanhan vuoden puolelle, vaikka en olisi millään uskonut. Mitä muuta tänä vuonna tapahtui? Paljon.
Toissa vuosi oli aika mälsä, 2016 oli vielä huonompi, ja näytti siltä, että tästä tulisi elämäni karsein vuosi, ja ihme jos edes selviäisin siitä hengissä. Mutta asiat voivat muuttua ihmeellisillä tavoilla.
Vuosi alkoi todella tylysti. Sain viiden viikon sisällä kolme kertaa pysyviä elinvaurioita, kuten minulle usein käy akuutista stressistä. Osa viimeisimmistä vaurioista tosin osoittautui lopulta korjaantuviksi, mutta yksi karmea menetys jäi.
Minulla oli ollut vuosia selittämättömästi ja säännönmukaisesti 12-14 päivän välein hyvä päivä, jolloin sain aikaan enemmän kuin kaikkina muina päivinä yhteensä. Kun nämä loppuivat, käytännössä sen myötä katosi siis valtaosa jäljellä olevasta hyvin vähäisestä toimintakyvystä.
Lisäksi kaikki rasitus aiheutti silmäkipuja. Kun luin, silmiin alkoi sattua. Siivosin, silmiin alkoi sattua. Kävelin, silmiin alkoi sattua (ja lisäksi hengästytti). Tilanne näytti todella toivottomalta. Tämän päälle vielä yksi ihminen kuoli, ja kaveri muutti toiselle puolelle maata, enkä varmaan näe häntä enää koskaan.
Aloin kirjoittaa muistelmia ja tehdessäni siihen taustatyötä löysin koneeltani yli 15 vuotta vanhoja tekstejä, joiden olemassaoloa en muistanut, joissa kuvailen hyvin yksityiskohtaisesti kokemaani väkivaltaa sekä tapoja, joilla perheeni kiusasi ja nöyryytti minua.
Minulla on runsaasti traumaperäisiä muistiaukkoja, ja olin aina ajatellut (koska kaikki hokivat sitä), että ehkä tosiaan muistini liioitteli minuun kohdistuneita hirveitä asioita. Mutta ei, en liioitellut. Itse asiassa olin kaikki nämä vuodet toiminut juuri päinvastoin: olin vähätellyt minuun kohdistunutta henkistä ja fyysistä väkivaltaa, koska kaikki muutkin vähättelivät sitä. Oli siis hyvin voimauttavaa löytää nämä tekstit.
Sitten kokeilin stafylokokkirokotetta, ja silmäkivut katosivat ja kävelykykyni palasi edelliselle tasolle. Silmäkivut ovat edelleen poissa, yhdeksän kuukautta myöhemmin, mikä on hämmentävää, koska yleensä mikään hoito ei toimi minulla kuukautta kauempaa. (Eräs tietty stafylokokkirokote on eräs tutkituimpia ja tehokkaimpia CFS-hoitoja, mutta ko. valmiste on lopetettu kaupallisista syistä, kokeilemani on eri rokote.)
Muistelmien kirjoittamisen ansiosta etsin käsiini myös erään elämäni tärkeimmistä ihmisistä, jonka olin hukannut 10 vuotta aiemmin, ja tapasin hänet vihdoin livenä, mikä oli tietysti mullistavaa. Tällöin stafylokokkirokotteen vaikutus oli parhaimmillaan ja olin todella energinen. Sen jälkeen ystävyytemme on vain vahvistunut.
Pian tämän jälkeen tuli tieto, että runokirjani julkaistaisiin, ja olin tietenkin aivan fiiliksissä, koska en oikeasti uskonut, että niin voisi tapahtua. Runokokoelman saaminen julki vaatii todella paljon tuuria.
Eli nyt on ollut jo muutama hyvä uutinen peräkkäin ja ollaan huhtikuun lopussa. Jotta elämä ei olisi liian helppoa, puoli vuotta poissa pysynyt gastropareesin pahentuminen palasi. Seurauksena laihduin viisi kiloa kuukaudessa, kun en pystynyt syömään juuri mitään. Ateriakokoni oli puolikas leivänpala tai puolikas jugurtti. (Sen jälkeen on vähän helpottanut ja olen onneksi laihtunut vain muutaman kilon, mutta viime vuoden toukokuusta asti yhteensä -18 kg.)
Gastropareesin paheneminen ahdisti, koska tuntui siltä, että kehoni yrittää tappaa minut nälkään, niin kuin se käytännössä yrittikin. Gastropareesin kuolleisuus on 10-40 %, ja tuohon kevääseen mennessä esim. eräässä netin gastropareesitukiryhmässä sairauteen oli kuollut jo kolmisenkymmentä ihmistä.
Seuraus oli omituinen parin viikon jakso, jolloin minua ahdisti hirvittävästi lähes koko ajan, mikä oli erikoista, koska en ollut kärsinyt ahdistuksesta 14 vuoteen. Onneksi tämä meni ohi.
Elokuussa oli Worldcon, joka oli muuten tietysti vuoden huippukohtia, paitsi että munuaiseni lakkasivat toimimasta pari päivää ennen, ja olin hengenvaarassa. Ne korjautuivat kunnolla vasta useita viikkoja myöhemmin, mutta ongelma saattaa palata, eikä siihen ole enää hoitoa.
Pian Worldconin jälkeen aloin meditoida, ja se mullisti elämäni täysin, positiivisella tavalla. Se ja uudet ja uusvanhat kaverit johtivat siihen, että karmeasta vuodesta tulikin lopulta oikein hyvä vuosi.
Tosin huonoja uutisia tuli vielä lisää: lääkärini Olli Polo menetti lääkärinoikeutensa, koska Suomessa potilaita ei saa hoitaa hyvin, ja toinen erinomainen lääkäri Ville Pöntynen on saman uhan alla. Tämä asettaa useat ystäväni hengenvaaraan.
Runokirjalle ja nuortenromaanille löytyi siis kustantaja, mutta lastenkirjasta kiinnostunut kustantaja päätyi lopulta harmillisesti ei-vastaukseen. Myös runomuotoinen romaani etsii yhä kustantajaa. 3/3 suomalaista kirjallisuuslehteä antoi runoilleni myönteisen vastauksen. Ulkomailta tuli novelleille ja runoille pelkkiä hylkyjä, muutama teksti on yhä vetämässä.
Kirjoituskilpailuista tuli menestystä kolmessa pienessä, ei missään niistä, missä minulla oli parhaat tekstit (komedianäytelmä, nuortenromaani, lastenkirja, raapaleet ja lääketiedescifi – yhdet tekstit posti hukkasi).
Sain valmiiksi parhaan novellini ikinä, useita muita novelleja, runomuotoisen (pienois)romaanin, sekä tämän juuri valmistuneen perinteisen. Kirjoitin myös reilusti yli sata runoa, joista valtaosan kesällä. Esiinnyin kolmessa suomenkielisessä ja kahdessa englanninkielisessä open micissä. Ensimmäinen toimittamani englanninkielinen antologia ilmestyi.
Vuoden aikana saimme Elokuvasäätiöltä yhteensä viisi hylkäävää rahoituspäätöstä, mutta tästä lisää myöhemmin.
Vuoden parhaat (suurin osa ei ole ilmestynyt tänä vuonna)
Lukemani tietokirjat
- Culadasa: The Mind Illuminated (arvostelu tulossa)
- Paul Stamets: Mycelium Running
- Julie Rehmeyer: Through the Shadowlands
Lukemani romaanit
- Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
- Hanna-Riikka Kuisma: Viides vuodenaika (arvostelu tulossa)
- David Mitchell: The Bone Clocks (arvostelu tulossa)
Elokuvat
Ensi vuoden tavoitteet
- uudelle romaanille kustantaja
- lastenkirjalle kustantaja
- rahoituksia elokuvaprojekteille
- uusi runokirja valmiiksi
- runoja ja novelleja läpi englanninkielisiin kirjallisuuslehtiin
Tulossa nuortenromaani
Tosiaan, minulta ilmestyy keväällä Raskas vesi -esikoisrunokokoelman lisäksi myös esikoisnuortenromaani Perhonen vatsassa, joka on kaiken kaikkiaan seitsemäs romaanini. Kustantajana on Nordbooks, joka julkaisi myös aiemmat kirjani Seeprakoiran seikkailut ja Erityinen: tietoa erityisruokavalioista. Raskas vesi tulee näillä näkymin maaliskuussa, Perhonen huhtikuussa.
Tässä kirjan kuvaus:
“Vähän ennen näytelmäkerhon ensi-iltaa kasiluokkalainen Tuulia sairastuu Crohnin tautiin. Tärkeintä on, etteivät kaverit saa tietää kivuista ja ripulista, ei edes paras ystävä Sirja. Roolipeleihin hurahtaneen Anitta-tädin kanssa voi sentään puhua vapaasti, ja kesälomalla löytynyt uusi harrastus vie sairastamista pakoon kuulokemaailmaan.
Peruskoulun viimeiseksi vuodeksi Tuulialla on suunnitelma. Uudessa koulussa hän voi aloittaa puhtaalta pöydältä ja keksiä itsensä uudelleen, vaikka sellaiseksi kuin tyylikäs ja salaperäinen Helmi.
Tuulia ei ole ainoa, joka piilottelee jotain itsestään, mutta pian sairaus vaatii järeämpiä valheita. Menivätkö ne jo liian pitkälle?”
Kansikuva julkistetaan myöhemmin.
Eli kyllä, tiedossa on taas kroonisia sairauksia, muitakin kuin vain tulehdukselliset suolistosairaudet, sekä nörtteilyä ja muita jännittäviä harrastuksia. Ja tuttuun tapaan myös muita vähemmistöteemoja vammaisjuttujen lisäksi. Parikymppinen koelukija piti Anittaa yhtenä parhaista hahmoista, joihin on törmännyt kaunokirjallisuudessa.
Näitä kirjoja odotellessasi voit napata mukaasi hyvinvarustetuista myyntipisteistä vaikka tuoreen Lumooja-lehden, jossa on minulta kaksi runoa. Sijoituin nimittäin toiseksi heidän runokilpailussaan.
Uusia ja vanhoja ystäviä
Toiseen maahan muuttavan on usein hankala löytää kavereita – erityisesti tämä hankaloituu jos ei ole töissä, opiskele eikä seurustele paikallisen kanssa, tai ylipäänsä käy juuri missään. Yllättäen.
Minulla oli täällä vain muutama kaveri sen jälkeen, kun suomalainen ystäväpariskunta muutti takaisin Suomeen ja samoihin aikoihin jouduin katkaisemaan välit useimpiin kavereihin pari vuotta sitten. Ei kiinnostanut hengata porukassa, jonka “päähahmot” olivat psykopaatteja, joita ei kiinnostanut mikään muu kuin kaman rouskuttelu, eikä porukan parempien tyyppien kanssa ollut käytännössä mahdollista hengata sen jälkeen, mm. koska minusta levitettiin roppakaupalla valheita. Shit happens.
Käytännössä minulla oli sosiaalista elämää kerran kuussa, se tuntui aika vähältä.
Jäljellejääneisiin kavereihini olin tutustunut 2010 NaNoWriMossa, Twitterissä 2012, ja eräs mailasi minulle keväällä 2013. Sen jälkeen en ollut tavannut uusia tyyppejä aikoihin, kunnes viime vuoden lopussa löytyi uusi tosi mukava kaveri NaNoWriMosta. Se ilo jäi tosin lyhytaikaiseksi, sillä hän muutti pois jo muutaman kuukauden päästä.
Tänä vuonna yllättäen olen tutustunut moneenkin uuteen ihmiseen. Heinäkuussa tapasin open micissä kuusikymppisen brittikollegan, jonka kanssa klikkasi heti. Olen lupautunut myös toimittamaan hänen novellikokoelmansa (maksusta). Olemme harkinneet jopa oman open micin järjestämistä, kun tämä englanninkielinen klubi, jossa tapasimme, on ilmeisesti tullut tiensä päähän.
Marraskuun NaNo-miitit yhdistyivät johonkin olemassaolevaan kirjoittajaryhmään, jossa on paljon kivaa porukkaa monista eri maista, kuten Ranska, Yhdysvallat, Kreikka, Iran, Portugali, Taiwan jne, toki paikallisiakin. Aiempi kirjoittajaporukkani tapasi kerran kuussa, nämä tapaavat peräti kerran viikossa ja välillä useamminkin, meillä oli esim. mainiot nyyttärit. Porukka on siis käytännössä yhtäkkiä viisinkertaistanut sosiaalisen elämäni määrän.
Ryhmän tulevaisuus on vähän auki siinä mielessä, että osa jäänee pois nyt kun NaNo loppui. Heti NaNon jälkeen alkoi käytännössä myös lomasesonki – expatit monesti viettävät pitkiä joululomia kotimaissaan, esim. ryhmän päätyyppi on yli kuukauden Washington DC:ssä – mikä myös hiljentää tapaamisia. Kaikkia jäseniä ei siis välttämättä enää nähdä, mutta toivottavasti toiminta ei kuole kokonaan. Uskoisin ainakin muutaman vakkarin jäävän.
Hassua, miten kaikki nämä kaverit ovat kirjoittajia. Suomessa asuessa minulla ei ollut käytännössä ketään kirjoittajatuttuja, niitä alkoi kertyä vasta esikoisromaanin ja Osuuskummaan liittymisen myötä. Suomessa kaverini ovat lähinnä koodereita – täälläkin tosin läheisin ystävätär.
Mitenkään tarkoituksella en ole erityisesti expatien kanssa kaveerannut, pitkään kaikki kaverini täällä olivat paikallisia.
Lisäksi käyn nykyään roppakaupalla sähköpostikirjeenvaihtoa. Sain tavoitettua uudestaan entisen parhaan ystäväni, jonka kanssa olimme hukanneet toisemme 10 vuodeksi, ja tapasinkin hänet keväällä. Olemme kirjoitelleet pitkiä ja hyvin syväluotaavia viestejä.
Kesäkuussa tutustuin erittäin kummallisen sattuman kautta suomalaisnaiseen, jonka kanssa kirjoittelemme vielä pidemmin. Pelkästään meidän kahden välisestä kirjeenvaihdosta viimeisen puolen vuoden aikana saisi jo paksun kirjan tai parikin.
Yhtäkkiä elämä on tulvillaan upeita tyyppejä, olen tosi onnekas. Torstaina tuli kolme ihanaa joulukorttia parhailta ystäviltäni, ja eilen vietimme koko päivän joulua NaNoWriMo-ystävieni kanssa. Osaan nyt paremmin nauttia ystävistäni myös silloin, kun en ole heidän kanssaan. Se on myös tärkeää.
Huikean ihmeellinen sienirihmasto
Arvasin jo etukäteen, että maailman tunnetuimman mykologin Paul Stametsin Mycelium Running: How Mushrooms Can Help Save the World on kirja, joka tulee räjäyttämään tajuntani. Miten hyvä tuuri kävikään, kun sitten bongasin sen alelaarista viidellä eurolla. Upea, runsaasti monivärikuvitettu teos.
Ei ole sattumaa, että kirjan nimi alkaa nimenomaan sanalla mycelium eli sienirihmasto, eikä vaikkapa fungi tai mushroom Rihmasto on kaikkien sienten perusta ja se on melkeinpä myös koko ekosysteemin perusta. Sieniä voisi pitää “maailman probiootteina”.
Sienirihmastot muodostava valtavan suuria verkostoja, joilla on hyvin kiintoisia fyysisiä ominaisuuksia. Jotkut sienirihmat voivat esimerkiksi kannatella jopa kymmeniä tuhansia kertoja oman painonsa. Ne toimivat symbioosissa monien muiden eliöiden kanssa, voivat tutkimusten mukaan esimerkiksi siirtää ravinteita auringossa kasvavalta puulta varjossa olevalle.
Sienet ovat hyvin tärkeitä kasveille. Moni puutarhurointia harrastava tietääkin, että oikeat rihmastot kasvien juuressa voivat merkittävästi parantaa niiden kasvua kasvattamalla juuriston pinta-alaa. Jotkut sienet pystyvät tekemään kasveille paljon muutakin, esimerkiksi eräs kasvi kestää sienellä terästettynä jopa 70 asteen lämpötiloja, vaikka muuten se kuolisi.
Ihminenkin voi käyttää sieniä moniin ekologisiin tarkoituksiin. Sienet voivat puhdistaa vettä ja maaperää bakteereista, raskasmetalleista ja muista myrkyistä. Ne torjuvat eroosiota ja oikeat sienet estävät haitallisten sienitautien leviämistä. Jotkut sienet voivat tappaa metsän ällistyttävää vauhtia, ihan eri tahtia kuin esimerkiksi Suomessa yleiset käävät.
Kirjassa käsitellään myös sienestystä (sieniäkin voi poimia väärin tai oikein), sienten kasvatusta (kotioloissa, metsässä ja teollisesti), sienten lääkinnällisiä ja ravitsemuksellisia ominaisuuksia (runsain taulukoin) ja oikeastaan kaikkea sieniin liittyvää.
Lopussa on myös sienikirjamainen osuus, joka on tietysti painottunut Pohjois-Amerikan metsäsieniin. Toisaalta sehän tekee siitä melkein vain kiinnostavamman, koska siinä on monia jännittäviä lajeja, jotka itselle olivat ihan vieraita. Kateeksi käy useat herkulliset, erittäin suurikokoiset sienilajit!
Itseäni kiinnosti erityisesti sienten kasvatusosuus, koska haluaisin alkaa kasvattaa ruokasieniä. Harmillisesti esimerkiksi kantarellia ei voi kotioloissa kasvattaa – se vaatii kasvaakseen oikean maaperän lisäksi mm. useita eri mikrobikantoja. Mutta monia sieniä kyllä voi, tunnetuin ja helpoin on osterivinokas, jota voi kasvattaa vaikka kahvinporoissa.
On sinänsä kiinnostavaa, miten monella eri tavalla sienirihmaston voi saada kasvamaan. Tunnetuin tapa on käyttää itiöitä “siemeninä”, mutta tämä vaatii kotioloissa hyvin tarkkaa hygieniaa. Puissa kasvavat sienet voidaan porata puiden sisään tai sahata puita itiö-öljytyllä moottorisahalla.
Mitä en tiennyt, eivätkä kaikki lähteet mainitse, on että monia sieniä voi kasvattaa ihan vain sienen jalassa olevista rihmasto”juurista”, jolloin samanlaista hygieniaa ei tarvita (kun on itiön sijaan jo valmista rihmastoa, joka kestää paremmin kilpailevia mikrobeja).
Muitakin tekniikoita on, esim. sienen sisältä otettua kudosta voi kasvattaa agar agarissa tai sokerivedessä. Minusta tämä on tosi hämmentävää, melkein kuin lapsi, joka ajattelee, että laittamalla multaan banaanin saa banaaneja…
Miksi ryhdyin buddhalaiseksi?
Huolellisen harkinnan jälkeen ryhdyin buddhalaiseksi, eli fantsummalla termillä “turvauduin kolmeen jalokiveen”. Sinänsä asiassa ei ollut mitään erityistä ryhtymistä enää tässä vaiheessa: päädyin elämässäni viime aikoina buddhalaiseen ajatusmaailmaan ja elämäntapaan, joten “virallistaminen” on hyvin symbolinen juttu.
Buddhalaisuus on kiehtonut minua oikeastaan aina, koulun ET-tunneilta asti. Se vetoaa usein nörtteihin ja intellektuelleihin, koska se on “järkevä, viisautta korostava uskonto/filosofia, jossa ei tarvitse uskoa mihinkään jumaliin”.
Buddhalaisuus vetoaa usein erityisesti pitkäaikaissairaisiin. Tunnetulla buddhalaisella opettajalla Pema Chödrönillä on CFS, omalla lempparillani Tara Brachilla on Fragile X -oireyhtymä. Olen lukenut myös pari vähemmän tunnetun kirjoittajan kirjaa, joissa käsitellään buddhalaisuuden/meditoinnin ja pitkäaikaissairauden suhdetta. Se vetoaa siksi, että se tarjoaa tavan vähentää sairauden aiheuttamaa kärsimystä.
Pari vuotta sitten kirjoitin romaaninkin buddhalaisuutta ja pitkäaikaissairautta sivuten, mutta se jäi julkaisematta. Sitä varten jouduin tekemään taustatyötä ja innostuin myös lukemaan tekstejä, jotka menivät taustatyön ulkopuolelle, kuten tämä kirja ja ihanan liberaali Lion’s Roar -lehti, joka käsittelee paljon mm. rasismia ja HLBTIQ-asioita.
Mihin buddhalaisuuden koulukuntaan kuulun? Sitä piti miettiä pitkään. Tiibetinbuddhalaisuus on hurjan kiehtovaa, mutta aivan liian uskontoa/okkultistista minun makuuni. Zenbuddhalaisuus tuntuu liian askeettiselta. Mantrakeskeinen Pure Land ei vetoa yhtään. Theravada on liian konservatiivista ja tuntuu mahayanaa itsekeskeisemmältä. Onneksi ei ole pakko valita.
Minua kiehtoo aate nimeltä (socially) engaged Buddhism (kääntäisin sen itse yhteiskunnalliseksi buddhalaisuudeksi), jonka tunnetuin edustaja on vietnamilaismunkki Thich Nhat Hanh. Se on enemmän yksi tapa harjoittaa buddhalaisuutta kuin varsinainen oma koulukunta. Tarkoituksena on tehdä hyvää myös perinteisin aktivismin keinoin, eikä vain esim. hyväntekeväisyydellä. Tämä on aktiivisempi ja radikaalimpi näkökulma kuin perinteinen mahayana, jossa muiden auttamisen tärkein muoto on valaistua “kaikkien tietoisten olentojen hyväksi”.
Uskonko jälleensyntymään ja muihin kosmisiin juttuihin? En usko jumaliin tai demoneihin. Suhtaudun jälleensyntymään agnostisesti. Eräs näkemys buddhalaisesta jälleensyntymästä on, että kun “kaikki on yhtä”, jälleensyntymä on konseptin väistämätön seuraus, ja se on eri asia kuin reinkarnaatio. (Jotkut buddhalaiset kyllä uskovat muistavansa aiempia elämiään.)
Uskon että on olemassa ilmiö, joka tunnetaan nimeltä valaistuminen, jota voi tarkastella psykologisesti, neurologisesti tai hengellisesti, mutta sen tavoittelu ei ole minulle syy olla buddhalainen. Se olisikin aika huono motiivi, jos ei ole vakuuttunut jälleensyntymästä, koska täysi valaistuminen tässä elämässä olisi epärealistista, varsinkin kun sitä elämää lienee jäljellä enää aika vähän.
Siitä kiistellään, miten todennäköistä valaistuminen ylipäänsä on. Joidenkin mielestä maailmassa elää vain muutama valaistunut. Toisten mielestä se on käytännössä kenen vain saavutettavissa, ainakin valaistumisen ensimmäinen taso, kunhan meditoi ahkerasti ja motivoituneesti.
Myös siitä kiistellään paljon, niin buddhalaisten piirissä kuin sen ulkopuolellakin, onko buddhalaisuus uskonto. Eräs yleinen heitto on, että vain kun verotuksessa kysytään. On paljon ihmisiä, jotka kutsuvat itseään sekulaaribuddhalaisiksi tai kristityiksi buddhalaisiksi.
Sadat miljoonat ihmiset eittämättä harjoittavat buddhalaisuutta uskontona. Siinä voi kirjoittaa rukouksia, maalata ikoninkaltaisia jumalankuvia ja uhrata alttareille. Ne eivät kuitenkaan ole missään määrin buddhalaisuuden ydinjuttu. Shakyamuni Buddha itse kielsi sokean uskon. Harvan uskonnon esittämistä väitteistä monia on tutkittu mm. neurotieteen keinoin.
Itse en koe kuuluvani mihinkään uskontoon, vaan tämä on minulle maailmankatsomus, elämänfilosofia, elämäntapa. Vastaisin rasti ruutuun -kyselyssä jumaliin uskomisesta tai uskonnollisuudesta olevani agnostikko tai aina yhtä trendikkään “spiritual but not religious”. En kuitenkaan pahastu, jos joku sanoo, että olen nyt uskonnoltani buddhalainen.
Mikä sitten on homman ydin? Olennaisia käsitteitähän ovat non-dualismi, itsen puuttuminen ja tyhjyys, joiden selittäminen menee kyllä aivan tämän tekstin ulkopuolelle. (Buddhalainen tyhjyys käsitetään usein väärin, koska se ei tarkoita, ettei mikään olisi olemassa tai ettei millään olisi väliä.)
Buddhalaisuudessa riittää numeroituja listoja. Kolme jalokiveä, kahdeksanosainen polku, paljon, paljon muuta.
Neljä ylevää mielentilaa ovat rakastava ystävällisyys, myötätunto, myötäilo ja tasapainoisuus/järkkymättömyys (kolme ensimmäistä kuulostavat aika samoilta ja niissä onkin paljon samaa, mutta ne voi myös määritellä selvästi erikseen). Tämä on yksi suosikkilistojani, ja paljon helpompi ymmärtää ilman syvällistä perehtymistä asiaan.
Näitä kaikkia yleviä mielentiloja voidaan harjoittaa erilaisilla meditointitavoilla. Ja niiden tapojen toimimisen huomaa todella konkreettisesti. Ne muovaavat aivoja rakastavammiksi, myötätuntoisemmiksi, iloisemmiksi ja tasapainoisemmiksi.
Joillain on aika askeettinen ja synkkäkin kuva buddhalaisuudesta. Kaljupäiset munkit meditoivat riveissä päivät pitkät ja “elämä on kärsimystä” (moni ei pidä tästä käännöksestä sanalle dukkha, se on moniulotteisempi). Vaikka oikeasti buddhalaisuus on hyväntuulista, leppoisaa ja täynnä huumoria. Buddhalaisuus on myös käytännönläheistä. Pyritään tekemään hyviä asioita – ja aktiivisesti harjoitetaan niitä tukevia mielentiloja.
Moni sanookin, että on buddhalainen siksi, että se toimii. Koska se parantaa elämää juuri nyt, vaikkei tähtäisi valaistumiseen tai seuraaviin elämiin.
Rakkautta ja myötätuntoa
Kun kokee lämpöä ja empatiaa muita ihmisiä kohtaan, se parantaa sekä omaa että muiden elämää. Tasapainoisuus/järkkymättömyys taas tekee empatiasta voimavaran, kun voi kokea sitä myötäiloa tuntemattomien ilosta, mutta ei tarvitse pillittää tuntemattomien blogaajien kissojen kuolemaa, kuten on joskus saattanut käydä.
Olen toki aina ollut erittäin empaattinen ihminen, buddhalaisuudella ei ole siihen ajatukseen yksinoikeutta. Lähimmäisenrakkaus on minusta aina ollut kristinuskossa hienoin juttu. Mutta en koskaan tajunnut, miten paljon empaattisempi voisin vielä olla, ja niin, että se tuntuu vain lahjalta, ei rasitteelta.
Olen ymmärtänyt myös, mikä on se “Jumalan rakkaus”, mitä esim. monet kristityt kokevat tuntevansa. Olen tuntenut sen saman, mutta se ei ole peräisin Jumalalta, vaan minusta itsestäni. Rakkaus on paljon muutakin kuin ulospäin osoittava nuoli.
Meditoida voi toki olematta buddhalainen, googleta esimerkiksi “guided loving kindness meditation”, jos englanti taipuu. Osassa ohjatuista meditaatioista voi olla seassa buddhalaisia konsepteja, mutta ne eivät ole olennaisia, täysin sekulaarisiakin versioitakin on.
Olennaista on tajuta harjoituksen idea: jos lähetät rakastavaa ystävällisyyttä ihmisille mielessäsi, pointtina ei ole niinkään kuvitella, että tuo visuaalisaatio muuttaa niiden ihmisten elämää, vaan omaa mielentilaasi ja elämääsi – ja siten epäsuorasti voi muuttaa myös heidän. (Esim. lähetät kaupan tutulle kassalle mielessäsi rakastavaa ystävällisyyttä, hymyilet kassalle seuraavalla kertaa iloisemmin ja tämä ilahtuu.)
Olen edelleen sama tyyppi, järkevä, rationaalinen, tiedettä rakastava ja enimmäkseen skeptinen, yritän vain olla 2.0-versio itsestäni. Blogikin pysyy enimmäkseen samanlaisena, saatan ehkä kirjoittaa enemmän jotain hörhöjuttuja tai ajoittain jotain aiheeseen liittyvää. Luen paljon meditointia ja buddhalaisuutta käsitteleviä kirjoja ja yksittäisiä sellaisia tulen arvostelemaan täällä, useimpia en.
Tosiasia silti on, että meditointi on tuonut elämääni onnea ja iloa ihan eri tavalla kuin kirjoittaminen koskaan. Se ei tietenkään tarkoita, että olisin lopettamassa kirjoittamista, mutta jos niin joskus terveydellisistä syistä käy, elämää voi olla senkin jälkeen.
Suomi-1000000000
Hesarin maanantainen Suomi-scifiartikkeli kirjoitti Adeno-romaaanistani. Sen ja iitsenäisyyspäivän kunniaksi raapale eli tasan sadan sanan novelli Suomi-Scifiä.
Suomi-1000000000
Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen.
Järven selkä on peilityyni. Kaikkialla on hiljaista. Sininen vesi heijastaa valkoiset cumulukset ja horisontissa loimottavan sienipilven muiston.
Siili joka sotki kaiken
Siilin kuoleman nimi ei ole metafora. Briitta Hepo-ojan esikoisromaani alkaa sillä, että siili aivan kirjaimellisesti jää Artun perheen auton alle, ja herkkä Arttu järkyttyy syvästi. Se osaltaan käynnistää tapahtumaketjun, jossa Arttu alkaa muuttua, eikä muutos miellytä kaikkia.
Artun äiti on ruotsalainen, isä suomalainen. Hänellä on kolme sisarusta: renttu naistenmies Make, Artun puolia pitävä Oliver ja etäisemmäksi jäävä Lotta. He asuvat pikkupaikkakunnalla Lapissa – ei se tyypillisin paikka varakkaalle hienostoperheelle. Perhe ei ymmärrä Arttua, eikä oikein kukaan muukaan.
En ole perehtynyt kirjoittajan taustoihin (tai en ainakaan enää muista), vaikka hänen blogiaan olenkin lukenut, mutta sekä Lappi että usein esille nouseva ruotsalainen tausta tuntuivat kirjassa uskottavilta elementeiltä, jotka voisivat perustua kirjailijan omaan elämään. Jokin romaanissa toi myös mieleen jotkut ruotsalaiset nuortenkirjat tietynlaisella tragikoomisuudessaan. Siinä on mukana vahvasti sekä huumorin että synkkä/surullinen pohjavire.
Romaanissa on monenlaisia kliseitä niin teemoissa kuin yksityiskohdissakin – tietysti huumori ylipäänsä nojaa enemmän karikatyyreihin kuin ns. täysin vakavat teokset -, mutta se rullaa hyvin eteenpäin ja oli hauskaa, usein koskettavaakin luettavaa. Nuoren herkkispojan, kenties Asperger-piirteisen (moni autistihan on hyvin herkkä, päinvastaisista stereotypioista huolimatta) kuvaus oli uskottavaa.
