Archive for February, 2018
Mieli palasina maailmalla
Olen aiemmin lukenut Hanna-Riikka Kuismalta kaksi romaania, mutta Viides vuodenaika nousi mielestäni eri tasolle niiden kanssa. Se on kompleksi niin sisällöllisesti, teemoiltaan kuin rakenteeltaankin, mutta ei tunnu koskaan liian kikkailevalta tai “yrittävältä” (kuten monet tällaiset romaanit mielestäni tuntuvat), kenties siksi, että se on niin hyvin kirjoitettu.
Luna joutuu psykiatriseen sairaalahoitoon miehensä kuoltua, koska ei pysty käsittelemään asiaa. Se oli kuitenkin vain viimeinen korsi, joka katkaisi kamelin selän, sillä Luna on traumatisoitunut jo lapsuuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Trauma on rikkonut hänen mielensä yhtenäisyyden, ja hän kärsii dissosiaatiosta, ilmiöstä joka monelle on vieras verrattuna vaikkapa masennukseen, ahdistukseen tai psykooseihinkin.
Luna yrittää kuntoutua siskonsa Milan, tämän Inka-vaimon ja heidän kahden tyttärensä luona, mutta Inka ei ole aina innoissaan siitä, että heillä kotiin on muuttanut epävakaasti ja joskus pelottavastikin käyttäytyvä ihminen. Milankin hermot ovat koetuksella, kun Luna välillä “katoaa” tästä maailmasta, sekoittaa eri ihmiset (joskus tavaratkin) itseensä ja muistot uniin.
Luna käy terapiassa, mutta sekin on tietysti pitkä tie. Traumojen, taikauskon, unien ja muistikatkojen värittämä maailma on rikkonainen, ja siihen sekoittuu myös maagisen realismin elementtejä. Lukija ei ole aina varma, mikä on totta, mutta Luna vielä vähemmän.
Hanna-Riikka Kuisman romaanit ovat aiheiltaan varsin raskaita ja tummasävyissä. Niissä käsitellään traumoja, erilaisia mielenterveysongelmia, väkivaltaa ja runsasta päihteiden käyttöä, tässä tosiaan myös hyväksikäyttöä, usealla eri tavalla. Tämä on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja (jos aihe ei tunnu ylitsepääsemättömältä), itse ahmin sen parissa päivässä.
Nuortenromaanin kansikuvan julkistus
Pian julkaistavan esikoisnuortenromaanini Perhonen vatsassa kansikuva on julkistettu. Kannen suunnitteli Hannele Harald oman ideani pohjalta. Kirja ilmestyy muutaman viikon kuluttua.
Twitterissä trendasi tänään hashtag #kakkatwiitti. Äärioikeistolainen media oli yrittänyt kiusata toimittaja Anni Saastamoista ja mustamaalata tätä epäammattimaiseksi nostamalla esiin hänen kakka-aiheisia twiittejään – kyse ei tietenkään ollut kakasta, vaan niinkin kauheasta asiasta, että Saastamoinen oli joulukuussa kirjoittanut jutun alpakkatapahtumasta. Tätä sitten jotkut viestintäihmiset kauhistelivat, että miten aikuinen ihminen kehtaa twiittailla kakasta, sehän pilaa maineen (eikä sitä, miten äärioikeistomediat levittävät naisvihaa).
No, voin kertoa, että koska Perhonen vatsassa käsittelee tulehduksellista suolistosairautta, siinäkin on kakkaa ja pieruja. Ei niillä mässäillä tai kuvailla graafisesti, mutta ne kuuluvat sairauden todellisuuteen – kuten kaikkien terveidenkin todellisuuteen. Eräs kustantaja osittain tämän takia hylkäsikin romaanin, mutta onneksi toisaalta löytyi erilaisia näkemyksiä.
Kun katsomukset kohtaavat
Kirjoittajatapaamiseemme tuli viime viikolla hämmentävä uusi tyyppi. Nämä ovat avoimia tapaamisia, jotka järjestetään joka viikko kirjakaupassa. Paikalla on siis usein uusia ihmisiä. Paikalle tuli 60-70-vuotias mies, josta miitin järjestäjä ensin varmisteli moneen kertaan, että olethan nyt oikeassa miitissä, etkä esim. jossain muussa, mikä järjestetään toisaalla samassa kirjakaupassa.
Kun mies alkoi puhua, selvisi pian, että hän on uskovainen ja autistinen. Tai hän käytti itsestään termiä HSP eli erityisherkkä, mutta se on pitkälle sama asia kuin Asperger, ja hän oli selkeästi autistinen. Useimmat miitissä pitivät häntä tosi omituisena, mutta olivat hyvin kohteliaita hänelle.
Juteltuani hänen kanssaan ehkä viisi minuuttia, hän totesi, että olen “gifted”. Vastasin että enkä ole, ja mistä voisit muka tietää sen, kun olemme jutelleet viisi minuuttia. Hän kuitenkin perusteli näkemyksensä niin hyvin, että se vaikutti täysin uskottavalta.
Keskustelimme pitkään ihmisyydestä, minuudesta, rakkaudesta, universumista jne. Hän puhui Jeesuksesta, mutta samalla käytti termejä kuten “spiritual awakening”, jotka yhdistetään usein ennemmin muuhun kuin kristinuskoon. Hän selitti, että kaikki rakentuu rakkaudesta jne.
Hän sanoi, että monet ovat satuttaneet häntä, ilmeisesti romanttisissa suhteissa. Selitin hänelle buddhalaisuuden ydinjuttuja, sitä että vaikka muut ihmiset yrittäisivät satuttaa sinua, on ihmisestä itsestään kiinni, miten siihen reagoi. Ei tarvitse kärsiä, ei tarvitse suuttua jne.
Ja kun ei kiihdy, pystyy laukaisemaan sen tilanteen, saa toisenkin suuttumuksen hälvenemään. Kun ei ole kiihtynyt tai reaktiivinen, pystyy rauhassa miettimään parhaan tavan ratkaista tilanne, mikä se sitten onkin.
Hänestä tämä oli hyvin hämmentävää, että miten voi olla loukkaantumatta, jos toinen loukkaa. Jouduin selittämään pitkään ja vääntämään rautalangasta. Buddhalaisuudella ja kristinuskolla on hyvin paljon yhteistä, mutta buddhalaisuudessa uskotaan tunteiden hallittavuuteen ja siihen, että kärsimys on poistettavissa, toisin kuin kristinuskossa.
Selitettyäni tätä asiaa jonkin aikaa, hänen kasvoilleen tuli kummallinen ilme. Näytti siltä, että olin tuonut hänelle niiden uudenlaista ajateltavaa, että hänen “tajuntansa räjähti” – I blew his mind. Mikä oli hassua, koska hän oli paljon minua vanhempia ja selvästi miettinyt paljon henkisiä aiheita.
Hän sanoi, että kun kirjoitan suomeksi, voin tavallaan olla Suomessa, vaikka en olekaan siellä. Se oli minusta kiva ajatus, varsinkin kun suomi on ainoa osa Suomea mistä pidän. Sen kielen maassa voin olla aina.
Kerroin hänelle olevani sairas. Hän sanoi: “Mutta sinä et ole sairas.” Vastasin: “En niin, koska ‘minua’ ei ole olemassa.” :P
Puhuimme ehdottomasta rakkaudesta ja siitä, miten kaikkia voi rakastaa riippumatta siitä, mitä saa vastaan. Hän kysyi, onko rakkaus minulle vaikeaa. Vastasin: “Ei, se on helppoa. Joskus se oli vaikeaa, mutta nyt se on helppoa.” “Opitko kantapään kautta?” hän kysyi. “Ei, vaan meditoimalla.”
Rakkaus on helppoa. Ihmissuhteet voivat olla vaikeita, mutta rakastaminen on hirveän helppoa.
Mies kertoi suunnittelevansa kirjaa siitä, että rakkaus on kaiken A ja O. Sanoin, että ajatus on hyvä, mutta ei valitettavasti kovin uniikki, enkä usko, että siitä tulee kovin hyvää kirjaa.
Lähtiessämme pois kaveri sanoi minulle: “Toivottavasti tyyppi ei kuumottanut sinua.” Sanoin siihen, että “En kuumotu eksentrisistä autisteista, useimmat kaverini ovat eksentrisiä autisteja.” Tuskin olisin keskustellut hänen kanssaan pitkään, jos tyyppi olisi ahdistanut minua.
Usein kannattaa jutella nimenomaan sellaisten tyyppien kanssa, joita muut pitävät omituisina.
Runojen rajaton maailma
Patricia Lockwoodin esikoisrunokokoelma Balloon Pop Outlaw Black sai buustin viraaliseksi nousseesta Rape Joke -runosta. Runo on kuitenkin mukana vasta tässä sen seuraajassa, Motherland Fatherland Homelandsexuals, jonka nimi kuvaa kirjaa hyvin: se on amerikkalainen, hillitön, bisarri, surrealistinen, kiero, törkeä ja joskus myös rivo.
Runojen nimet kertovat myös paljon: esimerkiksi List of Cross-Dressing Soldiers tai He Marries the Stuffed-Owl Exhibit at the Indiana Welcome Center, joka kertoo ihan kirjaimellisesti siitä, mitä otsikossa sanotaan. Eräs omia suosikkejani on The Hunt for a Newborn Gary ihan vain siksi, että runon aihe on niin mieletön.
“What Garys are still alive are gray,
they ask to hold our newborns and the rest of the family
looks on afraid. If the infants are dropped and broken
they will make a sick overripe sound: Gary.”
Suomessa vielä tuntematon Patricia Lockwood on todella omaperäinen runoilija ja varmasti tullaan muistamaan yhtenä tämän sukupolven merkittävimmistä uraauurtajista. Mikään ei ole hänelle liian outoa tai mikään inhimillinen (tai epäinhimillinen) vierasta, mutta runot ovat kuitenkin koherentteja, eivätkä mitään abstraktia sanaleikittelyä. Lockwood ei leiki sanoilla tai äänteillä, vaan ajatuksilla ja koko maailmalla.
Teoksen runot ovat seksuaalisempia, narratiivisempia ja rönsyilevämpiä kuin edeltäjänsä, toisaalta outoudestaan huolimatta aavistuksen vähemmän aivoja nyrjäyttäviä. Rape Joke erottuu joukosta sillä, että se enemmän koskettavalla tavalla häiritsevä. Itse pidän Balloon Pop Outlaw Blackista enemmän, mutta tämäkin on hieno kokoelma. Aion lukea myös Lockwoodin muistelman Priestdaddy.
Yksi idea, kolme tarinaa
Jäi jotenkin kertomatta blogissa, että projekti Maanpäällinen on valmistunut – tai oikeastaan kyseessä on projekti Morvivin kolmas iteraatio. Kaikki kertovat lääkkeestä, joka aiheuttaa väliaikaisen kuoleman, kuten Morviv-nimestäkin voi päätellä.
Morviv oli ensin lyhyt, kokeellinen novelli englanninkieliseen lääketiedescifikilpailuun, jossa se ei menestynyt, vaikka se on mielestäni ehdottomasti paras kirjoittamani novelli. Se on saanut myös hylsyjä ainakin kolmesta scifilehdestä.
Löyhästi Morvivin pohjalta syntyi erääseen elokuvakilpailuun treatment eli pitkä synopsis. Löyhästi, koska novellissa ei ole edes yhtään ainutta henkilöhahmoa, saati sitten varsinaista juonta (vaikka draaman kaari löytyykin). Puutarhanhoito ja sen symboliikka on vahvasti mukana tarinassa, mihin nimikin viittaa.
Treatmentin naputtelin päästäni ihan parissa päivässä – mikään muu pitkä tarinani ei ole koskaan syntynyt näin, vaan yleensä enemmän palapelimäisesti, ensin listaamalla erilaisia mahdollisia tapahtumia ja kokoamalla niitä tarinaksi. Varsinaista scifiä tämä pidempi tarina ei ole, vaikka siinä onkin hieman scifielementtejä ja maagista realismia.
Sitten kirjoitin hyvin suoraan treatmentin pohjalta romaanin, jonka aloitin kesällä, sopivasti kun jälleen yksi lääke auttoi kuukauden. Minullahan kaikki hoidot lakkaavat toimimasta, ja tyypillisin vaikutusaika on 3-4 viikkoa. Välillä syksyllä näytti huonolta sen suhteen, valmistuisiko romaani ollenkaan, mutta kyllä se valmistui, lopulta viime vuoden viimeisenä päivänä, peräti aikataulusta edellä.
Romaanin kirjoittaminen treatmentin perusteella oli jännää ja kivan helppoa. Ainahan minä suunnittelen hyvin, mutta on eri asia kirjoittaa pikakelatun proosan kuin kohtauslistan perusteella. Tiedän, että monien mielestä tällainen lähestymistapa veisi kaiken ilon kirjoittamisesta, mutta minulla onneksi ei. Lopputulos oli myös varsin elokuvallinen.
Kaikkiin kolmeen teokseen olen tyytyväinen, ja useimmat koelukijatkin tykkäsivät. Erityisesti pidän lopusta sekä kompleksisista päähenkilöistä. Aika näyttää, mistä näistä Morviv-iteraatioista mahdollisesti tulee jotain. Elokuvakilpailussa ei ainakaan tullut menestystä. Novellia pitäisi jaksaa lähetellä lisää laatuscifilehtiin.
On mahdollista, että Morvivista syntyisi vielä neljäskin teos, toinen novelli, mutta saa nyt nähdä. Jotenkin juuri nyt novellien kirjoittaminen ei iske yhtään.
