Muistelmien maailmassa
Viime vuonna kirjoitin muistelmat suomeksi. Sitten tapahtui monia mullistavia asioita, ja päätin, että haluan kirjoittaa uuden muistelman aivan eri tyylillä ja fokuksella – ja tällä kertaa englanniksi.
Aiemmin tällä viikolla meni rikki 50 000 sanan raja, ja vuosien ehdollistumisen seurauksena tuli hassusti sellainen olo kuin olisi voittanut NaNoWriMon. Suomeksi tuo sanamäärä olisikin tarpeeksi, englanniksi tarvitaan noin 70 000 sanaa, jotta saadaan suunnilleen samanpituinen, noin 250-sivuinen teos.
Sinänsähän projekti on järjetön, että muistelmia on hyvin vaikea saada julkaistua. Melkein jokainen ihminen on sitä mieltä, että oma elämä on ollut tavattoman jännittävää, ja siitä saisi kiinnostavan kirjan. Useinkaan näin ei tietysti todellisuudessa ole, ja agenttien ja kustantajien postilaatikot tulvivat kökköjä elämäntarinoita. Minä en edelleenkään meinaa uskoa puoliakaan asioista, joita itselleni on sattunut.
Muistelman saamiseen julkaistua on kolme tapaa, ja jos ykkönen ei päde itseen, yleensä tarvitaan sekä 2 että 3. 1) Olla julkkis tai vähintään muuten oletusarvoisesti suurta yleisöä kiinnostava henkilö (esim. megajulkkiksen puoliso/lapsi, salainen agentti tai Pohjois-Koreasta loikannut) 2) olla muuten aivan käsittämättömän jännittävä elämä 3) olla erinomainen ja hyvin omaääninen kirjoitustyyli.
En ole varma, riittävätkö minulla rahkeet kolmoseen. Eikä ole mitään takeita, että kirja tulee koskaan julkaistua. Aluksi mietin, että onko järkeä käyttää vähiä voimiani sellaiseen työhön, josta ei välttämättä ole tiedossa penniäkään rahaa. Terveydentila voi romahtaa milloin tahansa ja projekti jäädä kesken.
Eniten pelottaa, että teksti valmistuu, mutta terveys estää sen lähettämisen eteenpäin. Kalenteriajassa kyseessä lienee kuitenkin pidempi jakso kuin kirjoittaminen.
Toisaalta fiktion kanssa tökkii pahasti tällä hetkellä, enkä pysty kirjoittamaan faktaa johon tarvitaan taustatyötä. Fiktiosta ja runoista ei juuri rahaa kerry, eikä sekään tietysti ole koskaan taattua etukäteen.
Muistelmia pystyy edistämään usein hyvinkin uupuneena, koska ei tarvitse keksiä mitään uutta. Eli ylivoimaisesti suurin osa projektiin käytetyistä tunneista on sellaisia, että muuten en pystyisi tekemään mitään hyödyllistä.
Ja on siitä tekstistä varmaan kuitenkin joillekin ihmisille iloa.
Muistelman kirjoittaminen heittää ihmisen hyvin introspektiiviseen moodiin, jota meditointi tukee hyvin. Toisaalta meditointi auttaa pysymään nykyhetkessä, kun muistelma vie menneisyyteen.
Prosessi pakottaa miettimään (uudelleen) niin koko elämää kuin sen yksittäisiä valintoja ja tapahtumia. Erilaiset meditointia, buddhalaisuutta, psykologiaa, kognitio/neurotiedettä yms käsittelevät kirjat sekä keskustelut aiheista muiden kanssa ovat auttaneet jäsentämisessä ja uusien oivallusten kanssa. Samalla kirjoitusprosessi voi myös muuttaa elämää, kuten viime vuonna pääsi käymään.
Viimesyksyisten tapahtumien kanssa tuli olo, että nyt vihdoin tiedän, miten tarina päättyy, miten draaman kaari saa ansaitsemansa lopun. Mutta nyt taas on sellainen olo, että ehkä en tiedäkään vielä. Ehkä se selviää.
4 Responses “Muistelmien maailmassa”
Elämänkerta kuulostaa mielenkiintoiselta. Toivottavasti se julkaistaan joskus.
Kiitos! Kyseessä on tosin muistelma eikä elämäkerta, ne ovat varsin eri asioita.
Minäkin odotan muistelmiasi.
Mielenkiintoisia pohdintoja nuo kohdat 1-3.
Itseäni ei tuo kohta yksi kiinnosta yhtään, kolmas kohta on tärkein, sillä ihmisen elämä on aika harvoin perinteisen draamankaarellinen (onko tuo edes sana?), niin että se pitäisi lukijaa koukussa, mutta kun kirjoittaa taitavasti ja persoonallisesti, lukija pysyy mukana.
Sinulla on sellainen taito kirjoittaa.
Hyviä julkkareita runokirjasi johdosta! Olen edelleen ihan tautisen uupunut, viisi päivää on mennyt syömättä juuri mitään, onneksi sentään juomat menevät alas.
Kiitos. Valitettavasti minulla ei välttämättä tyyli riitä, eikä tämä ole mitään itsesääliä tai itse-epäilyä, vaan ihan faktaa.