Elämän läpipeluuta
Olen aina ollut avoin ja suorapuheinen ihminen. Kerron itsestäni varsin avoimesti, joskus myös julkisuudessa. Tämä voi toisaalta johtaa siihen, että moni ajattelee tuntevansa minut hyvin ja että puhun jotakuinkin kaikesta. Joillekin ihmisille kyllä puhunkin, ja he minulle.
Kun kaksi ihmistä voi kertoa toisilleen aika lailla kaiken, siitä syntyy kaunis molemminpuolisen haavoittuvuuden ilmapiiri. Läheisyys rakentuu haavoittuvuudesta. Vaikka livekeskustelut ovat luonnollisesti kaikkein parhaita, tällaisen ystävyyden saa aikaan verkossakin, johon läheisimmät ihmissuhteeni logistisista syistä enimmäkseen sijoittuvat (vaikka niihin kuuluu livetapaamisia sisältyykin). Näihin kuuluu eri-ikäisiä, -sukupuolisia ja -maalaisia ihmisiä.
Mutta ihmisille voi tulla hassuja blokkeja. Vaikka kertoisi toisille arimmat ja intiimeimmätkin juttunsa ja suurimmatkin salaisuutensa, välillä voi silti herätä kysymys: voiko tästä puhua, saako tätä sanoa ääneen? Toisinaan egokin voi tulla väliin, jos pitäisi vaikkapa pyytää anteeksi jotain aikaa sitten tapahtunutta mokaansa, kuten tänä keväänä olen useampaan kertaan tehnyt, vaikka se on tuntunut kauhealta.
Tänä vuonna olen ylipäätään kokeillut sellaista, että puhun ihan oikeasti avoimesti. Välillä se on tuntunut tosi vaikealta ja nololta tai aiheuttanut hetkellisesti jopa fyysistä huonoa oloa. Joskus olen joutunut istumaan vartin verran sormi enterillä tai kursori Lähetä-nappulalla. Kyse ei ole aina ollut niinkään pelosta miten vastaanottaja reagoi, vaan abstraktimmasta epämukavuudesta: voiko tämän varmasti sanoa, voinko tehdä itseni näin haavoittuvaiseksi.
Mutta se on kannattanut. En ole sanonut mitään liikaa, ja myös toiset osapuolet ovat vastaavasti avautuneet aiempaa enemmän. Useita kertoja on tullut vastaan asioita, joiden kuuleminen ei ole tuntunut hirveän kivalta (esim. palautetta aiemmasta käytöksestäni), mutta se on silti tehnyt hyvää.
Huonoja fiiliksiä on tullut koko ajan vähemmän, vaikka avoimuus on jatkuvasti lisääntynyt. Niin sydämen kuin mielenkin huomaa aukeavan vielä lisää. Välillä joidenkin asioiden sanomista on seurannut syvä mielenrauhan tunne.
Erään etukäteen hirveästi jännittäneen kirjeen lähettämisen jälkeen tämä tunne iski aivan poikkeuksellisen vahvana. Mielenrauha voi olla hyvinkin aktiivinen ja voimakas tuntemus, ei vain rauhattomuuden tai levottomuuden puutetta. Tuli niin vahvasti sellainen “kaikki tärkeä on tehty” -tunne, että kuvasin sitä “elämän läpipelaamiseksi”. Jopa jollain tasolla pelkäsin, että kuolenko nyt, kun ei muuten vaan voi olla näin vahvasti tällainen olo. :-)
Saattaa kuulostaa täysin käsittämättömältä, eikä sitä voikaan oikein selittää. Kyseessä ei edes ollut mitään dramaattisia salaisuuksia. Mutta pääni mielestä tuntui olevan yllättävän iso ero siinä, että kokeeko kertoneensa tärkeästä asiasta tärkeälle ihmiselle “jotakuinkin kaiken” vai “ihan kaiken”.
Eivät kaikki välttämättä saa tällaisia reaktioita, mutta en ihmettelisi, jos muillekin tuo noiden kahden asian välinen ero osoittautuisi odotettua suuremmaksi.
