Archive for Kirjoittaminen
Lyyrisiä ja lääketieteellisiä projekteja
Olen viime aikoina ollut mukana muutamissa eri projekteissa, lähinnä tosin englanniksi. Medium.com-palvelussa julkaisin marraskuussa pitkän artikkelin terveydenhuollon aiheuttamista traumoista, josta on tullut valtavasti kiitollista palautetta. Moni on jopa itkenyt sitä lukiessa. Artikkelin kautta minut kutsuttiin mukaan myös podcastiin, jossa tosin puhun enemmän terveyshistoriastani. Ärsyttää vain siinä pahasti kuuluvat ääniongelmat, jotka olen saanut jo aikaa sitten korjattua.
Hiljattain perustamani mielenmuokkausta käsittelevä yhteisö Mind Is the Gap on kasvanut mukavaksi sadan jäsenen porukaksi, toki Discordissa aina suurin osa jäsenistä on epäaktiivisia. Ihmisiä on ainakin 12 eri maasta Aasiaa ja Oseaniaa myöten. Meistä on tullut todella yhteisö, jouluakin vietimme yhdessä videopuhelun välityksellä, ja olen saanut jo pari hyvää ystävää.
Olen nauhoittanut myös muutamia uusia hypnoosi- ja meditaatioäänitteitä, joskin suurin osa englanniksi, ja runoja. Taikakirjasto on hemmotteluhypnoosi, jonka tein alun perin ystävälleni joululahjaksi hänen toivottuaan kirjastoaiheista rentoutushypnoosia. Mukana takkatuli, kaakaota, koira ja muuta kivaa. Metta- eli rakastava ystävällisyys -meditaatio on meditaatiomuoto, joka on itselleni ollut mullistava.
Lisäksi nauhoitin kolme uutta runoa, Kesä, jota ei ollut on hyytävän synkeää kamaa. Kääntöpuoli taas on nonduaalisten meditaatioperinteiden ja valokuvauksen inspiroima. Englanniksi uskaltauduin vihdoin laittamaan yhden runoäänitteen verkkoon saatuani siitä hyvää palautetta. Ailment Or Disease on vahvasti found poetry -väritteinen teksti traumasta.
Runopuolella on muutenkin tapahtunut asioita. En varmaan ole muistanut mainita blogissa, että runoni Awards Season julkaistiin englanninkielisessä Kaleidoscope-kirjallisuuslehdessä jo kuukausia sitten. Hiljattain kerroin runon taustoista ja merkityksistä erään kirjallisusblogin Backstory of the Poem -sarjassa. Pari scifirunoani on hyväksytty erääseen brittilehteen, ja ne ilmestyvät kai keväällä.
Aivohakkeroinnista apua omiin ja fiktiohahmojen solmuihin
Minun ja Kaj Sotalan uudessa kirjassa Hyvä mieli: päivitä aivosi parempaan elämään on muutamia aivohakkerointitekniikoita, joista voi olla hyötyä myös fiktion kirjoittajille: fokusointi ja Internal Family Systems. Ne on tarkoitettu ennen kaikkea psykoterapiaan ja itsetuntemuksen lisäämiseen, mutta niillä voi tehdä paljon muutakin.
Näitä tekniikoita käsittelevät osiot kirjassamme ovat enimmäkseen Kajn käsialaa, hänellä on IFS:stä jonkinasteinen koulutuskin, mutta itsekin olen käyttänyt niitä paljon. Olemme pitäneet myös IFS:n käytöstä fiktiohahmojen luomisessa työpajan reilu vuosi sitten, se oli osallistujien mielestä hyödyllinen.
Fokusointi ja IFS perustuvat tuntemusaistiin (felt sense), joka on jokaiselle kirjoittajalle tärkeä aisti, mutta sen eksplisiittistä hyödyntämistä voi harjoittaa. Tuntemusaistin välittämiä epämääräisiä viboja eli merkitystuntemuksia kuvataan usein sellaisiksi kuin vaikkapa “sana on ihan kielen kärjellä”. Itse käytän usein esimerkkiä “bändinnimiaisti”: useimmat ihmiset tunnistavat fiiliksen, että muutama peräkkäinen sana kuulostaa joissain tapauksissa ihan bändin nimeltä. Musiikkityylinkin voi pystyä kuvittelemaan.
Fiktion tai runojen kirjoittaja käyttää tuntemusaistia jatkuvasti. Jos esimerkiksi hahmosta tai tapahtumapaikasta on tietty fiilis, kuten yleensä on, se on merkitystuntemus. Jos jokin sana ei tunnu ihan oikealta, mutta on selkeä kokemus siitä, millainen oikean sanan pitäisi olla, sekin on merkitystuntemus. Jos tuntemusaistia harjoittaa, nämäkin jutut voivat sujua paremmin.
Fokusointi on yksi tapa opetella kuuntelemaan kehoaan ja mieltään. Se muistuttaa hieman meditaatiota, mutta on selkeämmin keskustelua oman itsen kanssa. Sitä on vaikea selittää lyhyesti, niin ettei syntyisi väärinkäsityksiä, mutta kirjassamme on ohjeet, ja netistä löytyy paljon englanninkielisiä ohjeita, sekä myös joitain ohjattujen meditaatioiden tyyppisiä äänitteitä.
Olennaista on, että kuunnellaan millaisia tuntemuksia keholta tulee, vaikka ne olisivat erilaisia kuin mitä olettaa. Useinhan teemme päätelmiä ja analyysejä tuntemuksistamme, sellaisia jotka tuntuvat loogisilta (esim. “suutuin kumppanilleni siitä, että hän oli myöhässä, koska myöhästymällä hän osoittaa, ettei arvosta minua tarpeeksi”). Moni ajattelee, että funtsailu ja analyysi on paras tapa selvittää mielensä ja tunne-elämänsä kiemuroita.
Ongelma on se, että todellinen tunnelogiikka ei useinkaan ole loogista, vaan voi tuntua täysin järjettömältä, eikä yhteyksiä aina pysty päättelemään. Fokusoinnista sanotaan usein, että siitä tietää, että on onnistunut käyttämään tekniikkaa, eikä vain keksinyt juttuja, jos paljastuu jotain, jota ei olisi ikinä osannut arvata.
Internal Family Systems eli “sisäisen perheen malli” on alun perin perheterapian kautta kehitetty psykoterapiamalli. Siinä ihmisen mieli hahmotetaan kokoelmana erilaisia osia, joilla on haluja ja tavoitteita, joista ihminen ei ole välttämättä itse lainkaan tietoinen, mutta ne haluavat aina ihmiselle hyvää. Osat ovat kehittyneet usein lapsuudessa, mutta niitä voi syntyä aikuisenakin.
Osien takana on usein jonkinlainen trauma, mutta ei välttämättä sellainen, mitä traumoilla normaalisti ajatellaan. Niitä on usein kutsuttu pienen t:n traumoiksi tai mikrotraumoiksi. Kukaan ei todennäköisesti sairastu PTSD:hen siksi, että koulukaveri nälvi tai äiti ärähti, mutta silti niillä voi olla pysyviä vaikutuksia omaan ajatteluun ja käytökseen.
Jos on aina myöhässä, suhtautuu töihinsä ongelmallisen perfektionistisesti tai ostaa salikortin, mutta ei koskaan mene salille, kyseessä on jokin osa – joka haluaa sinulle hyvää, vaikka sen teot tuntuisivat lähinnä itsesabotaasilta. Kuten jo kirjoitin, tunnelogiikka voi olla hyvin epäloogisen tuntuista. Kaj muistelee kirjassamme, että hänellä oli eräs osa, joka pelkäsi lapsuutta ja reagoi tähän haikailemalla takaisin lapsuuteen. Voit päätellä, että et jaksa mennä salille, koska olet laiska ja mukavuudenhaluinen, mutta todellinen syy voi olla jotain ihan muuta.
Useimmista psykoterapioista poiketen IFS:ää voi tehdä myös yksin (ehkä paras IFS-kirja on nimeltään Self-Therapy), vaikka esimerkiksi vakavia traumoja ei välttämättä olekaan hyvä idea yrittää purkaa itsekseen. IFS:ää (ja tuntemusaistia) käyttämällä voit neuvotella osan kanssa löytääksesi sen tavoitteet ja selvittääksesi, suostuisiko se tavoittelemaan niitä jollain muulla tavalla. Esimerkiksi jos jokin osa pelkää, että muut kävelevät ylitsesi, ja saa sen takia raivokohtauksia, se voisi löytää jonkin muun tavan pyrkiä samaan, josta on vähemmän haittaa.
Osilla on usein myös polarisoituja osia, eli esimerkiksi yksi osa haluaa rehkiä koko ajan, siinä missä toinen tahtoisi vain rentoutua. Näin syntyvät ristiriitaiset persoonallisuudenpiirteet ja sisäiset konfliktit, jotka ovat fiktion kirjoittamisessa tärkeitä. Sisäinen konflikti voi kirjoittaessajäädä ulkoisten konfliktien (hahmo vs. hahmo tai hahmo vs. maailma) jalkoihin. Aikoinaan blogissa arvostelemani ikisuosikkini How to Write a Damn Good Novel II oli sitä mieltä, että juuri sisäinen konflikti tekee romaanista hyvän sijaan niin koukuttavan, että sitä ei voi laskea käsistään.
Osat reagoivat myös muiden ihmisten osiin. Tosielämässä tästä syntyy esimerkiksi parisuhdekonflikteja, jotka voivat ulkopuolisen silmissä vaikuttaa naurettavilta (miksi joku kokisi toisen hylkäävän siksi, että tämä unohti pestä tiskit, kun se oli ilmiselvä unohdus?). Hahmottamalla muita ihmisiä kokoelmana osia on usein helpompi ratkoa ongelmia ja konflikteja, esimerkiksi X ei ole mulkku, vaan hänellä on vaikea osa, joka reagoi omiin osiini. Fiktiossakaan tietysti hahmojen, pahistenkaan, ei ole tarkoitus olla mulkkuja, vaan aitoja ihmisiä, joilla on ongelmia.
IFS voi auttaa myös tekemään kuvitteellisista ongelmista monisyisempiä. Ei ole olemassa yhtä ainoaa masennusta tai alkoholismia. Yhden ihmisen päihdeongelma voi johtua syistä A, B ja C, toisen taas B, E, F ja G, joita pahentavat kumppanin ominaisuudet H ja I – ominaisuudet jotka eivät välttämättä ole itsessään mitenkään ongelmallisia, vain tässä nimenomaisessa kontekstissa. Osat voivat olla niin tukahdutettuja, että jokin ihmisen ominaisuus saattaa nousta esiin vaikkapa vasta vakavassa kriisissä.
Jos olet tutustunut Kimmo Takasen bestsellerkirjoihin tunnelukoista, tämä kuulostaa ehkä tutulta. IFS on vähän samanlaista kuin skeematerapia (ja jotkut muutkin psykoterapiamuodot), johon Takasen tunnelukot perustuvat, mutta mielestäni se on selvästi tehokkaampaa ja soveltuu ehkä myös paremmin fiktiokirjoittamiseen.
Tunnelukot-kirjoissa lähestymistapa on usein, että käyttäydyn tavalla X, joten (katson taulukosta) syy on varmaan Y, joka johtuu siitä, että vanhempani tekivät Z. Mutta samanlaisen käytöksen takana voi olla hyvin erilaisia, jopa päinvastaisia syitä, eivätkä ne aina johdu vanhemmista tai lapsuudesta. IFS:ssä on joskus mahdollista korjata pitkäaikainen ongelmallinen käytösmalli jopa vartissa, vaikka usein osien kanssa joutuukin juttelemaan useita kertoja, ennen kuin saa edes niistä kunnolla kiinni.
Internal Family Systemsissä osat eivät myöskään aina ole sisäisiä lapsia, vaan monia solmuja syntyy myös nuoruudessa ja aikuisiässä. Toisaalta osat eivät aina aiheuta ongelmia vaan voivat olla vaikkapa tsemppaavia, siinä missä tunnelukko-termi ohjaa vahvasti tiettyyn, patologisoivaan suuntaan – IFS:n motto on, että kaikki osat ovat tervetulleita. Tunnelukot-kirjojakin voi kyllä minusta käyttää hyvin apuna fiktiohahmojen luomiseen ja syventämiseen.
Amsterdamilaislehdessä
Kokeellisehko lääketiedescifinovellini Morviv: A Package Insert julkaistiin tällä viikolla Expanded Field -kirjallisuuslehdessä. Olin alun perin hakenut tekstille jotain tunnetumpaa julkaisualustaa, kun se on paras novellini, mutta Expanded Fieldissä houkutti akateemisuus, open access ja että se on amsterdamilainen.
Buddhalaisena huvittaa, että tämän Expanded Fieldin numeron teemana on Impermanence. Novelli olisi toki soveltunut mainiosti myös lehden ykkösnumeroon, jonka teema oli kuolema.
Morviv-maailman muut inkarnaatiot sen sijaan eivät ole edenneet julkaisu- tai tuotantopyrkimyksissään, mutta ehkä tämä tästä vielä. Tämä oli jo toinen tänä vuonna julkaisuun hyväksytty englanninkielinen novellini.
Tällä viikolla ilmestyi myös ilmeisesti ensimmäinen blogiarvostelu Perhonen vatsassa -nuortenromaanistani Kirsin kirjanurkassa.
Raskaasta vedestä puolestaan oli Goodreadisssa lyhyt mutta varsin mairea arvostelu.
EDIT: Pari tuntia tämän blogikirjoituksen jälkeen tuli tieto, että englanninkielinen novellini, joka sijoittui Ouen Pressin ruoka-aiheisessa kirjoituskilpailussa, on nyt julkaistu kilpailun antologiassa. Eli siis kaksi englanninkielistä novellijulkaisua samalla viikolla, ei paha.
Muistelmien maailmassa
Viime vuonna kirjoitin muistelmat suomeksi. Sitten tapahtui monia mullistavia asioita, ja päätin, että haluan kirjoittaa uuden muistelman aivan eri tyylillä ja fokuksella – ja tällä kertaa englanniksi.
Aiemmin tällä viikolla meni rikki 50 000 sanan raja, ja vuosien ehdollistumisen seurauksena tuli hassusti sellainen olo kuin olisi voittanut NaNoWriMon. Suomeksi tuo sanamäärä olisikin tarpeeksi, englanniksi tarvitaan noin 70 000 sanaa, jotta saadaan suunnilleen samanpituinen, noin 250-sivuinen teos.
Sinänsähän projekti on järjetön, että muistelmia on hyvin vaikea saada julkaistua. Melkein jokainen ihminen on sitä mieltä, että oma elämä on ollut tavattoman jännittävää, ja siitä saisi kiinnostavan kirjan. Useinkaan näin ei tietysti todellisuudessa ole, ja agenttien ja kustantajien postilaatikot tulvivat kökköjä elämäntarinoita. Minä en edelleenkään meinaa uskoa puoliakaan asioista, joita itselleni on sattunut.
Muistelman saamiseen julkaistua on kolme tapaa, ja jos ykkönen ei päde itseen, yleensä tarvitaan sekä 2 että 3. 1) Olla julkkis tai vähintään muuten oletusarvoisesti suurta yleisöä kiinnostava henkilö (esim. megajulkkiksen puoliso/lapsi, salainen agentti tai Pohjois-Koreasta loikannut) 2) olla muuten aivan käsittämättömän jännittävä elämä 3) olla erinomainen ja hyvin omaääninen kirjoitustyyli.
En ole varma, riittävätkö minulla rahkeet kolmoseen. Eikä ole mitään takeita, että kirja tulee koskaan julkaistua. Aluksi mietin, että onko järkeä käyttää vähiä voimiani sellaiseen työhön, josta ei välttämättä ole tiedossa penniäkään rahaa. Terveydentila voi romahtaa milloin tahansa ja projekti jäädä kesken.
Eniten pelottaa, että teksti valmistuu, mutta terveys estää sen lähettämisen eteenpäin. Kalenteriajassa kyseessä lienee kuitenkin pidempi jakso kuin kirjoittaminen.
Toisaalta fiktion kanssa tökkii pahasti tällä hetkellä, enkä pysty kirjoittamaan faktaa johon tarvitaan taustatyötä. Fiktiosta ja runoista ei juuri rahaa kerry, eikä sekään tietysti ole koskaan taattua etukäteen.
Muistelmia pystyy edistämään usein hyvinkin uupuneena, koska ei tarvitse keksiä mitään uutta. Eli ylivoimaisesti suurin osa projektiin käytetyistä tunneista on sellaisia, että muuten en pystyisi tekemään mitään hyödyllistä.
Ja on siitä tekstistä varmaan kuitenkin joillekin ihmisille iloa.
Muistelman kirjoittaminen heittää ihmisen hyvin introspektiiviseen moodiin, jota meditointi tukee hyvin. Toisaalta meditointi auttaa pysymään nykyhetkessä, kun muistelma vie menneisyyteen.
Prosessi pakottaa miettimään (uudelleen) niin koko elämää kuin sen yksittäisiä valintoja ja tapahtumia. Erilaiset meditointia, buddhalaisuutta, psykologiaa, kognitio/neurotiedettä yms käsittelevät kirjat sekä keskustelut aiheista muiden kanssa ovat auttaneet jäsentämisessä ja uusien oivallusten kanssa. Samalla kirjoitusprosessi voi myös muuttaa elämää, kuten viime vuonna pääsi käymään.
Viimesyksyisten tapahtumien kanssa tuli olo, että nyt vihdoin tiedän, miten tarina päättyy, miten draaman kaari saa ansaitsemansa lopun. Mutta nyt taas on sellainen olo, että ehkä en tiedäkään vielä. Ehkä se selviää.
Yksi idea, kolme tarinaa
Jäi jotenkin kertomatta blogissa, että projekti Maanpäällinen on valmistunut – tai oikeastaan kyseessä on projekti Morvivin kolmas iteraatio. Kaikki kertovat lääkkeestä, joka aiheuttaa väliaikaisen kuoleman, kuten Morviv-nimestäkin voi päätellä.
Morviv oli ensin lyhyt, kokeellinen novelli englanninkieliseen lääketiedescifikilpailuun, jossa se ei menestynyt, vaikka se on mielestäni ehdottomasti paras kirjoittamani novelli. Se on saanut myös hylsyjä ainakin kolmesta scifilehdestä.
Löyhästi Morvivin pohjalta syntyi erääseen elokuvakilpailuun treatment eli pitkä synopsis. Löyhästi, koska novellissa ei ole edes yhtään ainutta henkilöhahmoa, saati sitten varsinaista juonta (vaikka draaman kaari löytyykin). Puutarhanhoito ja sen symboliikka on vahvasti mukana tarinassa, mihin nimikin viittaa.
Treatmentin naputtelin päästäni ihan parissa päivässä – mikään muu pitkä tarinani ei ole koskaan syntynyt näin, vaan yleensä enemmän palapelimäisesti, ensin listaamalla erilaisia mahdollisia tapahtumia ja kokoamalla niitä tarinaksi. Varsinaista scifiä tämä pidempi tarina ei ole, vaikka siinä onkin hieman scifielementtejä ja maagista realismia.
Sitten kirjoitin hyvin suoraan treatmentin pohjalta romaanin, jonka aloitin kesällä, sopivasti kun jälleen yksi lääke auttoi kuukauden. Minullahan kaikki hoidot lakkaavat toimimasta, ja tyypillisin vaikutusaika on 3-4 viikkoa. Välillä syksyllä näytti huonolta sen suhteen, valmistuisiko romaani ollenkaan, mutta kyllä se valmistui, lopulta viime vuoden viimeisenä päivänä, peräti aikataulusta edellä.
Romaanin kirjoittaminen treatmentin perusteella oli jännää ja kivan helppoa. Ainahan minä suunnittelen hyvin, mutta on eri asia kirjoittaa pikakelatun proosan kuin kohtauslistan perusteella. Tiedän, että monien mielestä tällainen lähestymistapa veisi kaiken ilon kirjoittamisesta, mutta minulla onneksi ei. Lopputulos oli myös varsin elokuvallinen.
Kaikkiin kolmeen teokseen olen tyytyväinen, ja useimmat koelukijatkin tykkäsivät. Erityisesti pidän lopusta sekä kompleksisista päähenkilöistä. Aika näyttää, mistä näistä Morviv-iteraatioista mahdollisesti tulee jotain. Elokuvakilpailussa ei ainakaan tullut menestystä. Novellia pitäisi jaksaa lähetellä lisää laatuscifilehtiin.
On mahdollista, että Morvivista syntyisi vielä neljäskin teos, toinen novelli, mutta saa nyt nähdä. Jotenkin juuri nyt novellien kirjoittaminen ei iske yhtään.
Paha vuosi, hyvä vuosi
Sain juuri uusimman romaanikässärini valmiiksi! Meni vielä vanhan vuoden puolelle, vaikka en olisi millään uskonut. Mitä muuta tänä vuonna tapahtui? Paljon.
Toissa vuosi oli aika mälsä, 2016 oli vielä huonompi, ja näytti siltä, että tästä tulisi elämäni karsein vuosi, ja ihme jos edes selviäisin siitä hengissä. Mutta asiat voivat muuttua ihmeellisillä tavoilla.
Vuosi alkoi todella tylysti. Sain viiden viikon sisällä kolme kertaa pysyviä elinvaurioita, kuten minulle usein käy akuutista stressistä. Osa viimeisimmistä vaurioista tosin osoittautui lopulta korjaantuviksi, mutta yksi karmea menetys jäi.
Minulla oli ollut vuosia selittämättömästi ja säännönmukaisesti 12-14 päivän välein hyvä päivä, jolloin sain aikaan enemmän kuin kaikkina muina päivinä yhteensä. Kun nämä loppuivat, käytännössä sen myötä katosi siis valtaosa jäljellä olevasta hyvin vähäisestä toimintakyvystä.
Lisäksi kaikki rasitus aiheutti silmäkipuja. Kun luin, silmiin alkoi sattua. Siivosin, silmiin alkoi sattua. Kävelin, silmiin alkoi sattua (ja lisäksi hengästytti). Tilanne näytti todella toivottomalta. Tämän päälle vielä yksi ihminen kuoli, ja kaveri muutti toiselle puolelle maata, enkä varmaan näe häntä enää koskaan.
Aloin kirjoittaa muistelmia ja tehdessäni siihen taustatyötä löysin koneeltani yli 15 vuotta vanhoja tekstejä, joiden olemassaoloa en muistanut, joissa kuvailen hyvin yksityiskohtaisesti kokemaani väkivaltaa sekä tapoja, joilla perheeni kiusasi ja nöyryytti minua.
Minulla on runsaasti traumaperäisiä muistiaukkoja, ja olin aina ajatellut (koska kaikki hokivat sitä), että ehkä tosiaan muistini liioitteli minuun kohdistuneita hirveitä asioita. Mutta ei, en liioitellut. Itse asiassa olin kaikki nämä vuodet toiminut juuri päinvastoin: olin vähätellyt minuun kohdistunutta henkistä ja fyysistä väkivaltaa, koska kaikki muutkin vähättelivät sitä. Oli siis hyvin voimauttavaa löytää nämä tekstit.
Sitten kokeilin stafylokokkirokotetta, ja silmäkivut katosivat ja kävelykykyni palasi edelliselle tasolle. Silmäkivut ovat edelleen poissa, yhdeksän kuukautta myöhemmin, mikä on hämmentävää, koska yleensä mikään hoito ei toimi minulla kuukautta kauempaa. (Eräs tietty stafylokokkirokote on eräs tutkituimpia ja tehokkaimpia CFS-hoitoja, mutta ko. valmiste on lopetettu kaupallisista syistä, kokeilemani on eri rokote.)
Muistelmien kirjoittamisen ansiosta etsin käsiini myös erään elämäni tärkeimmistä ihmisistä, jonka olin hukannut 10 vuotta aiemmin, ja tapasin hänet vihdoin livenä, mikä oli tietysti mullistavaa. Tällöin stafylokokkirokotteen vaikutus oli parhaimmillaan ja olin todella energinen. Sen jälkeen ystävyytemme on vain vahvistunut.
Pian tämän jälkeen tuli tieto, että runokirjani julkaistaisiin, ja olin tietenkin aivan fiiliksissä, koska en oikeasti uskonut, että niin voisi tapahtua. Runokokoelman saaminen julki vaatii todella paljon tuuria.
Eli nyt on ollut jo muutama hyvä uutinen peräkkäin ja ollaan huhtikuun lopussa. Jotta elämä ei olisi liian helppoa, puoli vuotta poissa pysynyt gastropareesin pahentuminen palasi. Seurauksena laihduin viisi kiloa kuukaudessa, kun en pystynyt syömään juuri mitään. Ateriakokoni oli puolikas leivänpala tai puolikas jugurtti. (Sen jälkeen on vähän helpottanut ja olen onneksi laihtunut vain muutaman kilon, mutta viime vuoden toukokuusta asti yhteensä -18 kg.)
Gastropareesin paheneminen ahdisti, koska tuntui siltä, että kehoni yrittää tappaa minut nälkään, niin kuin se käytännössä yrittikin. Gastropareesin kuolleisuus on 10-40 %, ja tuohon kevääseen mennessä esim. eräässä netin gastropareesitukiryhmässä sairauteen oli kuollut jo kolmisenkymmentä ihmistä.
Seuraus oli omituinen parin viikon jakso, jolloin minua ahdisti hirvittävästi lähes koko ajan, mikä oli erikoista, koska en ollut kärsinyt ahdistuksesta 14 vuoteen. Onneksi tämä meni ohi.
Elokuussa oli Worldcon, joka oli muuten tietysti vuoden huippukohtia, paitsi että munuaiseni lakkasivat toimimasta pari päivää ennen, ja olin hengenvaarassa. Ne korjautuivat kunnolla vasta useita viikkoja myöhemmin, mutta ongelma saattaa palata, eikä siihen ole enää hoitoa.
Pian Worldconin jälkeen aloin meditoida, ja se mullisti elämäni täysin, positiivisella tavalla. Se ja uudet ja uusvanhat kaverit johtivat siihen, että karmeasta vuodesta tulikin lopulta oikein hyvä vuosi.
Tosin huonoja uutisia tuli vielä lisää: lääkärini Olli Polo menetti lääkärinoikeutensa, koska Suomessa potilaita ei saa hoitaa hyvin, ja toinen erinomainen lääkäri Ville Pöntynen on saman uhan alla. Tämä asettaa useat ystäväni hengenvaaraan.
Runokirjalle ja nuortenromaanille löytyi siis kustantaja, mutta lastenkirjasta kiinnostunut kustantaja päätyi lopulta harmillisesti ei-vastaukseen. Myös runomuotoinen romaani etsii yhä kustantajaa. 3/3 suomalaista kirjallisuuslehteä antoi runoilleni myönteisen vastauksen. Ulkomailta tuli novelleille ja runoille pelkkiä hylkyjä, muutama teksti on yhä vetämässä.
Kirjoituskilpailuista tuli menestystä kolmessa pienessä, ei missään niistä, missä minulla oli parhaat tekstit (komedianäytelmä, nuortenromaani, lastenkirja, raapaleet ja lääketiedescifi – yhdet tekstit posti hukkasi).
Sain valmiiksi parhaan novellini ikinä, useita muita novelleja, runomuotoisen (pienois)romaanin, sekä tämän juuri valmistuneen perinteisen. Kirjoitin myös reilusti yli sata runoa, joista valtaosan kesällä. Esiinnyin kolmessa suomenkielisessä ja kahdessa englanninkielisessä open micissä. Ensimmäinen toimittamani englanninkielinen antologia ilmestyi.
Vuoden aikana saimme Elokuvasäätiöltä yhteensä viisi hylkäävää rahoituspäätöstä, mutta tästä lisää myöhemmin.
Vuoden parhaat (suurin osa ei ole ilmestynyt tänä vuonna)
Lukemani tietokirjat
- Culadasa: The Mind Illuminated (arvostelu tulossa)
- Paul Stamets: Mycelium Running
- Julie Rehmeyer: Through the Shadowlands
Lukemani romaanit
- Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
- Hanna-Riikka Kuisma: Viides vuodenaika (arvostelu tulossa)
- David Mitchell: The Bone Clocks (arvostelu tulossa)
Elokuvat
Ensi vuoden tavoitteet
- uudelle romaanille kustantaja
- lastenkirjalle kustantaja
- rahoituksia elokuvaprojekteille
- uusi runokirja valmiiksi
- runoja ja novelleja läpi englanninkielisiin kirjallisuuslehtiin
Kymmenes ja viimeinen
Jotenkin jäi blogaamatta ajoissa, mutta kirjoitin kyllä NaNoWriMon tänäkin vuonna, eilen valmistui. Oli tosin kapinaa, eli kirjoitin sata liuskaa teemarunokirjaa.
Perinteiseen NaNoon ei kaikkien näiden elinvaurioiden kanssa vääntyisi enää mitenkään, viime vuonnahan naputtelin sata liuskaa runomuotoista romaania. ScriptFrenzyssähän on perinteisesti kirjoitettu tuo sata liuskaa.
On kiva saada projekti pakettiin, mutta NaNo ei ole ollut enää pariin vuoteen kovin hauskaa, kun sitä joutuu niin naama irvessä väkisin vääntämään. Siksipä päätinkin jo aikaa sitten, että ellei ihmeitä tapahdu, tämä on viimeinen NaNoni. Kymmenes on hyvä tasaluku.
Hieno 10 vuotta on joka tapauksessa ollut, olenhan tavannut monia tärkeitä, jopa elintärkeitä, ihmisiä NaNon kautta. Oikeastaan koko sosiaalinen elämäni perustuu NaNo-ihmisille ympäri vuoden, jatkossa ehkä vielä aiempaakin tiivimmin, mutta siitä lisää myöhemmin. Suomenkin NaNo-piireissä olen kyllä tutustunut useisiin mukaviin ihmisiin ja viimeiset kolme vuotta taas päässyt siellä myös joihinkin livetapaamisiin.
Ja syntyihän siitä kuusi julkaistua romaania, viimevuotisen tekeleen kohtalo on vielä auki. Toivottavasti tämänvuotinenkin päätyy vielä kirjaksi, vaikka ei romaaniksi.
Plus NaNoWriMon oheisprojektista ScriptFrenzystä, johon osallistuin neljä kertaa vuosina 2012-2015, syntyi esikoisnäytelmäni, vuonna 2014 ensi-iltansa saanut Marian ilmestykset, vielä esittämätön Makuuhaavoja-näytelmä sekä yhden kilpailusijoituksen urallaan kerännyt ensimmäinen elokuvakäsikirjoitukseni Toxic Dreams. (2015 kirjoittamani kaksi keskeneräistä näytelmää eivät ole vieläkään valmistuneet.)
Tähän on hyvä lopettaa.
Paluu esikoisromaanini maailmaan
Aloitin kirjoittaa Marian ilmestyskirjaa loppuvuonna 2009. Se valmistui seuraavana keväänä ja julkaistiin syksyllä 2011. Tarina ei kuitenkaan jäänyt siihen.
Vuonna 2012 kirjoitin kirjan pohjalta näytelmän, joka ensi-iltansa vuonna 2014. Sen jälkeen oli pidempi tauko, mutta tänä vuonna kirjoitin romaanista elokuvakäsikirjoituksen. Olen tiennyt jo kauan, että elokuvakäsikirjoitus on tulossa, sitä pyydettiin minulta jo vuosia sitten, mutta sen aika ei ollut vielä silloin.
On hassua siirtää tarina uusiin muotoihin, vähän kuin kirjoittaisi fanifiktiota omasta tekstistään. Aina jotain muuttuu, tietenkin. Jotkut juonenkäänteet tapahtuvat eri lailla, eri paikoissa, eri järjestyksessäkin. Paljon jää pois, elokuva ja näytelmä sisältävät väistämättä vähemmän kuin romaani. Pitää olla rohkeutta ymmärtää, milloin jokin tärkeä juttu ei sovi uuteen formaattiin ollenkaan.
Esikoisromaaneille annetaan paljon painoarvoa. Tietysti, ovathan ne monella tapaa erityisiä. Usein ajatellaan, että ne kertovat tekijästään enemmän kuin muut tämän romaanit. Sinänsä ihan järkevä ajatus, paitsi että useimmat esikoisromaanit tuskin ovat tekijänsä ensimmäisiä romaanikäsikirjoituksia.
Minähän sain Marian ilmestyskirjasta yhden hylyn sen perusteella, että se oli “liian omaelämäkerrallinen”. Se huvitti. Vaikka romaanissa on ehkä 5 % oikeita tapahtumia, ja niistäkin iso osa kavereideni kokemuksia, ei minun omiani.
Marian ilmestyskirja oli kuudes romaanikäsikirjoitukseni. Ei siis tunnu loogiselta, että olisin siihen erityisesti upottanut itseäni, enemmän kuin muihin romaaneihin. Toki voisi ajatella, että jos romaanissa on paljon kirjoittajan tuntemuksia, siinä on aitoutta ja voimaa, kuten Marian ilmestyskirjaakin on kuvailtu. Mutta ei se ole syy, miksi siitä tuli ensimmäinen julkaistu romaanini, vaan se, että opiskelin kirjoitusoppaista kirjoittamisen teknistä puolta.
Olen ajatellut, että Sisimmäisen Inari on julkaistujen romaanieni hahmoista kenties lähinnä minua, vaikea tietysti selvästi sanoa. Kaikissa päähenkilöissä ja monissa sivuhenkilöissäni on minua ja ei-minua. Ehkä vammattomasta transnaisesta on luontevampaa kirjoittaa oman itsen kaltainen, kun siitä ei aleta yhtään niin helposti poimia yhtäläisyyksiä kuin vammaisesta cisnaisesta.
Nyt elokuvaa kirjoittaessa olen ymmärtänyt Marian ilmestyskirjasta asioita, joita aikoinaan en, enkä myöskään vielä näytelmää kirjoittaessa. Ehkä etäisyyden takia, ehkä iän myötä. Joitain alitajuisia juttuja tajusin jo sitä kirjoittaessani, kuten sen, että eräs kohtaus siinä oli jotain, mitä toivoin, että itselleni tapahtuisi – se oli ensimmäinen kerta, kun tajusin kirjoittaneeni sellaisen kohtauksen.
Mutta kirjan teema, ulkopuolisuus, se on tullut enemmän lähelle. Teema oli mukana hyvin varhaisesta vaiheesta asti. Se tuntui sellaiselta, johon kaikkien on helppo samaistua, vammaisen tai vammattoman. Kaikkein menestyneinkin ihminen on ollut monessa paikassa ja asiassa ulkopuolinen.
Kirjoittaessani en kuitenkaan ymmärtänyt, miten syvällä se ulkopuolisuus minussa on ollut, miten paljon se on hallinnut elämääni. Sellainen ulkopuolisuuden tunne, jolle moni löytää aikuisena nimen, esimerkiksi että heillä on Asperger tai he ovat transsukupuolisia.
Kuten Mariallakin, vammaisuus on minulla merkittävä osasyy ulkopuolisuuteen, mutta ei selitä koko asiaa. Olen kokenut olevani maailman ulkopuolella, mutta sille ei ole olemassa mitään yksittäistä sanaa (paitsi ehkä “syrjäytynyt”, mutta se on lopputulos eikä selitys). Niinpä siitä pitää kirjoittaa kirjoja, teema on läsnä myös seuraavassa romaanissani.
Eräs Marian ilmestyskirjasta, omasta romaanistani, saamani oivallus muutti myös elämääni melko paljon tänä vuonna, mutta siitä lisää myöhemmin. Osaltaan oivallukseen vaikutti myös eräs toinen, julkaisematta jäänyt romaanikäsikirjoitukseni. Ei siis mennyt sekään täysin hukkaan.
Oletko koskaan saanut omasta fiktiivisestä tekstisäsi myöhemmin vastaavia oivalluksia?
P.S. Tämä blogi täytti toissapäivänä jo huikeat seitsemän vuotta! Aloitin sen saatuani kustannussopimuksen Marian ilmestyskirjalle.
Englanninkielisiä julkaisuja ja julkkareita
Osuuskumma International julkaisi hiljattain ensimmäiset englanninkieliset teoksensa – yksi espanjankielinen antologia on putkahtanut jo aiemmin, mutta siinä en ole mukana. Antologiassa Never Stop, jonka novellivalinnat on tehnyt Emmi Itäranta, on mukana vammaisnovellini Josefiina’s Cart of Wonders, aiemmin julkaistu nimellä Josefiinan ihmeellinen vaunu. Oli todella hienoa päästä mukaan antologiaan, koska tarjolla oli paljon todella kovatasoisia novelleja kokeneilta kirjoittajilta.
The Self-Inflicted Relative on vihkomainen pienoisraapalekokoelma, jossa on 33 sadan sanan novellia. Olen toimittanut sen yhdessä Mikko Rauhalan kanssa ja mukana on myös muutamia omia raapaleitani. Erittäin kohtuulliseen neljän euron hintaan tässä on erinomainen lahjaidea ulkkarikavereille – toki myös Never Stop, mutta SIR kulkee kirjeessä kauemmaksikin, ilman että postimaksut vievät konkurssiin. Tai osta vaikka Kosmoskynän englantiversio Cosmospen, josta löytyy muun mainion sisällön seasta myös scifirunoni Ink Blue.
Molemmat Osuuskumma Internationalin kirjat löytyvät e:nä myös iTunesista, Elisa Kirjasta ja Amazon Kindlestä. Ja ovat luonnollisesti myynnissä Worldconissa. Molemmat teokset ovat tietenkin huolella kielitarkastettu, myös äidinkielisen kirjoittajan.
Kirjojen julkkarit pidetään Worldconin yhteydessä Messukeskuksessa torstaina 10.8. klo 20. Mukaan pääsee ilman Worldcon-lippuakin.
