Aivohakkeroinnista apua omiin ja fiktiohahmojen solmuihin

Minun ja Kaj Sotalan uudessa kirjassa Hyvä mieli: päivitä aivosi parempaan elämään on muutamia aivohakkerointitekniikoita, joista voi olla hyötyä myös fiktion kirjoittajille: fokusointi ja Internal Family Systems. Ne on tarkoitettu ennen kaikkea psykoterapiaan ja itsetuntemuksen lisäämiseen, mutta niillä voi tehdä paljon muutakin.

Näitä tekniikoita käsittelevät osiot kirjassamme ovat enimmäkseen Kajn käsialaa, hänellä on IFS:stä jonkinasteinen koulutuskin, mutta itsekin olen käyttänyt niitä paljon. Olemme pitäneet myös IFS:n käytöstä fiktiohahmojen luomisessa työpajan reilu vuosi sitten, se oli osallistujien mielestä hyödyllinen.

Fokusointi ja IFS perustuvat tuntemusaistiin (felt sense), joka on jokaiselle kirjoittajalle tärkeä aisti, mutta sen eksplisiittistä hyödyntämistä voi harjoittaa. Tuntemusaistin välittämiä epämääräisiä viboja eli merkitystuntemuksia kuvataan usein sellaisiksi kuin vaikkapa “sana on ihan kielen kärjellä”. Itse käytän usein esimerkkiä “bändinnimiaisti”: useimmat ihmiset tunnistavat fiiliksen, että muutama peräkkäinen sana kuulostaa joissain tapauksissa ihan bändin nimeltä. Musiikkityylinkin voi pystyä kuvittelemaan.

Fiktion tai runojen kirjoittaja käyttää tuntemusaistia jatkuvasti. Jos esimerkiksi hahmosta tai tapahtumapaikasta on tietty fiilis, kuten yleensä on, se on merkitystuntemus. Jos jokin sana ei tunnu ihan oikealta, mutta on selkeä kokemus siitä, millainen oikean sanan pitäisi olla, sekin on merkitystuntemus. Jos tuntemusaistia harjoittaa, nämäkin jutut voivat sujua paremmin.

Fokusointi on yksi tapa opetella kuuntelemaan kehoaan ja mieltään. Se muistuttaa hieman meditaatiota, mutta on selkeämmin keskustelua oman itsen kanssa. Sitä on vaikea selittää lyhyesti, niin ettei syntyisi väärinkäsityksiä, mutta kirjassamme on ohjeet, ja netistä löytyy paljon englanninkielisiä ohjeita, sekä myös joitain ohjattujen meditaatioiden tyyppisiä äänitteitä.

Olennaista on, että kuunnellaan millaisia tuntemuksia keholta tulee, vaikka ne olisivat erilaisia kuin mitä olettaa. Useinhan teemme päätelmiä ja analyysejä tuntemuksistamme, sellaisia jotka tuntuvat loogisilta (esim. “suutuin kumppanilleni siitä, että hän oli myöhässä, koska myöhästymällä hän osoittaa, ettei arvosta minua tarpeeksi”). Moni ajattelee, että funtsailu ja analyysi on paras tapa selvittää mielensä ja tunne-elämänsä kiemuroita.

Ongelma on se, että todellinen tunnelogiikka ei useinkaan ole loogista, vaan voi tuntua täysin järjettömältä, eikä yhteyksiä aina pysty päättelemään. Fokusoinnista sanotaan usein, että siitä tietää, että on onnistunut käyttämään tekniikkaa, eikä vain keksinyt juttuja, jos paljastuu jotain, jota ei olisi ikinä osannut arvata.

Internal Family Systems eli “sisäisen perheen malli” on alun perin perheterapian kautta kehitetty psykoterapiamalli. Siinä ihmisen mieli hahmotetaan kokoelmana erilaisia osia, joilla on haluja ja tavoitteita, joista ihminen ei ole välttämättä itse lainkaan tietoinen, mutta ne haluavat aina ihmiselle hyvää. Osat ovat kehittyneet usein lapsuudessa, mutta niitä voi syntyä aikuisenakin.

Osien takana on usein jonkinlainen trauma, mutta ei välttämättä sellainen, mitä traumoilla normaalisti ajatellaan. Niitä on usein kutsuttu pienen t:n traumoiksi tai mikrotraumoiksi. Kukaan ei todennäköisesti sairastu PTSD:hen siksi, että koulukaveri nälvi tai äiti ärähti, mutta silti niillä voi olla pysyviä vaikutuksia omaan ajatteluun ja käytökseen.

Jos on aina myöhässä, suhtautuu töihinsä ongelmallisen perfektionistisesti tai ostaa salikortin, mutta ei koskaan mene salille, kyseessä on jokin osa – joka haluaa sinulle hyvää, vaikka sen teot tuntuisivat lähinnä itsesabotaasilta. Kuten jo kirjoitin, tunnelogiikka voi olla hyvin epäloogisen tuntuista. Kaj muistelee kirjassamme, että hänellä oli eräs osa, joka pelkäsi lapsuutta ja reagoi tähän haikailemalla takaisin lapsuuteen. Voit päätellä, että et jaksa mennä salille, koska olet laiska ja mukavuudenhaluinen, mutta todellinen syy voi olla jotain ihan muuta.

Useimmista psykoterapioista poiketen IFS:ää voi tehdä myös yksin (ehkä paras IFS-kirja on nimeltään Self-Therapy), vaikka esimerkiksi vakavia traumoja ei välttämättä olekaan hyvä idea yrittää purkaa itsekseen. IFS:ää (ja tuntemusaistia) käyttämällä voit neuvotella osan kanssa löytääksesi sen tavoitteet ja selvittääksesi, suostuisiko se tavoittelemaan niitä jollain muulla tavalla. Esimerkiksi jos jokin osa pelkää, että muut kävelevät ylitsesi, ja saa sen takia raivokohtauksia, se voisi löytää jonkin muun tavan pyrkiä samaan, josta on vähemmän haittaa.

Osilla on usein myös polarisoituja osia, eli esimerkiksi yksi osa haluaa rehkiä koko ajan, siinä missä toinen tahtoisi vain rentoutua. Näin syntyvät ristiriitaiset persoonallisuudenpiirteet ja sisäiset konfliktit, jotka ovat fiktion kirjoittamisessa tärkeitä. Sisäinen konflikti voi kirjoittaessajäädä ulkoisten konfliktien (hahmo vs. hahmo tai hahmo vs. maailma) jalkoihin. Aikoinaan blogissa arvostelemani ikisuosikkini How to Write a Damn Good Novel II oli sitä mieltä, että juuri sisäinen konflikti tekee romaanista hyvän sijaan niin koukuttavan, että sitä ei voi laskea käsistään.

Osat reagoivat myös muiden ihmisten osiin. Tosielämässä tästä syntyy esimerkiksi parisuhdekonflikteja, jotka voivat ulkopuolisen silmissä vaikuttaa naurettavilta (miksi joku kokisi toisen hylkäävän siksi, että tämä unohti pestä tiskit, kun se oli ilmiselvä unohdus?). Hahmottamalla muita ihmisiä kokoelmana osia on usein helpompi ratkoa ongelmia ja konflikteja, esimerkiksi X ei ole mulkku, vaan hänellä on vaikea osa, joka reagoi omiin osiini. Fiktiossakaan tietysti hahmojen, pahistenkaan, ei ole tarkoitus olla mulkkuja, vaan aitoja ihmisiä, joilla on ongelmia.

IFS voi auttaa myös tekemään kuvitteellisista ongelmista monisyisempiä. Ei ole olemassa yhtä ainoaa masennusta tai alkoholismia. Yhden ihmisen päihdeongelma voi johtua syistä A, B ja C, toisen taas B, E, F ja G, joita pahentavat kumppanin ominaisuudet H ja I – ominaisuudet jotka eivät välttämättä ole itsessään mitenkään ongelmallisia, vain tässä nimenomaisessa kontekstissa. Osat voivat olla niin tukahdutettuja, että jokin ihmisen ominaisuus saattaa nousta esiin vaikkapa vasta vakavassa kriisissä.

Jos olet tutustunut Kimmo Takasen bestsellerkirjoihin tunnelukoista, tämä kuulostaa ehkä tutulta. IFS on vähän samanlaista kuin skeematerapia (ja jotkut muutkin psykoterapiamuodot), johon Takasen tunnelukot perustuvat, mutta mielestäni se on selvästi tehokkaampaa ja soveltuu ehkä myös paremmin fiktiokirjoittamiseen.

Tunnelukot-kirjoissa lähestymistapa on usein, että käyttäydyn tavalla X, joten (katson taulukosta) syy on varmaan Y, joka johtuu siitä, että vanhempani tekivät Z. Mutta samanlaisen käytöksen takana voi olla hyvin erilaisia, jopa päinvastaisia syitä, eivätkä ne aina johdu vanhemmista tai lapsuudesta. IFS:ssä on joskus mahdollista korjata pitkäaikainen ongelmallinen käytösmalli jopa vartissa, vaikka usein osien kanssa joutuukin juttelemaan useita kertoja, ennen kuin saa edes niistä kunnolla kiinni.

Internal Family Systemsissä osat eivät myöskään aina ole sisäisiä lapsia, vaan monia solmuja syntyy myös nuoruudessa ja aikuisiässä. Toisaalta osat eivät aina aiheuta ongelmia vaan voivat olla vaikkapa tsemppaavia, siinä missä tunnelukko-termi ohjaa vahvasti tiettyyn, patologisoivaan suuntaan – IFS:n motto on, että kaikki osat ovat tervetulleita. Tunnelukot-kirjojakin voi kyllä minusta käyttää hyvin apuna fiktiohahmojen luomiseen ja syventämiseen.

Filed under: Kirjoittaminen,Omat kirjat,Pään sisältä | aistit, aivohakkerointi, henkilöhahmot, hyvä mieli, ihmismieli, kieli, kirjoitusprosessi, konflikti, lapsuus, merkitystuntemukset, persoonallisuus, psykologia, psykoterapia, psyyke, tietokirjat, traumat, tunnelukot, tunteet|No Comments