Lukunäytteitä romaaneista
Lukunäytteet Maija Haaviston romaaneista Adeno, Sisimmäinen, Palsamoitu, Makuuhaavoja ja Marian ilmestyskirja.
Lukunäyte: Adeno
Jokaisella pelihahmolla on pelin alussa se määrä kohtalomerkkejä, joka on merkitty hänen pelihahmokorttiinsa. Mitään ikävää ei tapahdu, vaikka pelihahmo olisi käyttänyt kaikki kohtalomerkkinsä. Hän voi käyttää niitä sitten, kun saa niitä lisää. Sikäli kun on maailmankaikkeudesta kyse, hän on omillaan.
– Talisman
Suvi sanoo, että mikään ei ole vialla. Haluaisin uskoa häntä, mutta jokin hänen tavallisesti lennokkaassa askelessaan painaa, jokin hämärtää ja samentaa hänen ruskeita silmiään.
– Paskat yöunet, Suvi sanoo ja haukottelee kuin käskystä. Hän on aina ollut huono nukkumaan, sellaista tyyppiä, että ajatukset kiertävät kehää päässä tuntikausia. Hän yritti perua koko tapaamisen vedoten kehnosti nukuttuun yöhön, mutta hän tietää, että en siedä perumisia. Minä tarvitsen uuden mekon Ludo-gaalaan ja tarvitsen sen nyt, ennen kuin kauppoihin tulee talvivalikoima.
Puut ovat varistaneet lähes kaikki lehtensä, ja ulkoilma on kirpeää. Suvi alkaa valittaa säästä, kun mittarin lukema joskus syys-lokakuussa laskee alle viidentoista. Kun mennään alle kymmenen, hän on paleltua kuoliaaksi, vaikka labrassa hänellä on aina viileää, se ei kai haittaa.
– Sait uutta postia? Suvi kysyy. Hänen äänensä on hiljainen, kuin hän joutuisi oikein pinnistelemään saadakseen sen kuuluville. Minä en edes muista, milloin olisin nukkunut huonosti. Menen sänkyyn silloin, kun huvittaa, nukahdan heti ja herään virkeänä viiden kuuden tunnin päästä.
– Kajaanista, minä vastaan. – 2000-luvun alun peruskamaa, mummon tai vaarin kellareista. Jokunen Blu-Ray. Pari lautapeliä. Yksi sellainenkin, joka museosta puuttui. Inkan aarre. Se on niin kuin Afrikan tähti, muistatko sen?
– Joo.
Suvi ei kuulosta lainkaan kiinnostuneelta tai siltä, että muistaisi Afrikan tähteä. Hän sipaisee kämmenselällään nenän alta ja nyrpistää nenäänsä kuin siitä kohdasta kutittaisi. Tummat hiukset ylettyvät edessä leuan kohdalle ja ovat takaa hieman lyhemmät.
– Sensori ilmoitti, että ne menevät homepuhdistukseen, minä sanon. – Lautapeleissä asuu vaikka mitä mikrobeja.
Edellinen lennokin tuoma lähetys oli melkein pelkkää roskaa, vaikka homeitiöiden pitoisuus olikin poikkeuksellisen alhainen. Kurtistuneita ja haalistuneita Viking Line -pelikortteja, kauan sitten magneettisuutensa menettänyt tietokonelehden mukana tullut pelilevyke. Kiitin kohteliaasti ja lupasin vapaalippuja museoon, eivät he niitä tule käyttämään.
Astumme sisään suurista lasiovista. Geometrisesti kuvioidut mustavalkoiset lattiat ovat kummalliset: ne tuntuvat liukkailta, mutta kuitenkin sellaisilta, että niillä ei koskaan kaatuisi. Kovimmatkaan kengänpohjat eivät kopise niitä vasten. Täällä on oikeastaan kovin hiljaista. Lattia syö äänet, seinien rakenne vaimentaa puheen. Taustamusiikki kuuluu niin hiljaa, että se on enemmän tunne kuin varsinainen aistimus. Kaikkialla silmiin pistää suuria animoituja projimainoksia: syö sitä, käytä tätä, kokeile tuota. Vältän vilkuilemasta niitä liikaa, sen verran tehokkaita ne ovat.
Suvin mielestä olen naurettavan vanhanaikainen, kun haluan ostaa vaatteet myymälästä. Ehkä olenkin, mutta kaipaan kankaiden tuntua käsissäni, mikään simulaatio ei saa sitä tuntumaan samalta. Erilaisia teksturoituja pintoja, toiset karheita, toiset upottavan pehmeitä, jotkut lämpimän kuivia kuin käärmeen nahka. Sitä aavistuksen kahisevaa ääntä, joka joistain kankaista lähtee.
Viitisentoista vuotta sitten täällä oli isot protestit. Koko paikka olisi haluttu sulkea. Minä ja tuhannet muut marssimme sitä vastaan. Itäkeskus on historiallinen paikka, yksi Suomen ensimmäisiä kauppakeskuksia, ja se pitää säilyttää. Suurin osa oli paikalla vain tarien välityksellä, mutta minä matkustin ratikalla Ala-Tikkurilasta.
Suvi olisi voinut kävellä tänne Myllypurosta. Hänellä on yksi Suomen viimeisiä kauppakeskuksia aivan naapurissa, mutta hän ostaa kaiken mieluummin taskurilla. Eikä hän kävele. Heillähän on auto, käsittääkseni Jencisin.
Asteria kauppaa ”ajattomia vaatteita”, eikä vain nykymuodin viimeisimpiä villityksiä. Silti heillä on tarjolla myös muodistuspalvelu. Vaatehyllyjen värivalikoima näyttää kovin rajalliselta. Fuksiaa, tietenkin. Se on syksyn muotiväri. Petrolinsinistä ja kananpojankeltaista.
Olen leikitellyt ajatuksella, että ostaisin mekon välkehtivää perhoskangasta. Mutta se en olisi minä. Ennemmin voisin harkita kangasta, joka heijastaa minusta valonsäteet pois. Mieluummin jättäisin väliin koko Ludo-gaalan, mutta isä ja äiti olivat sitä mieltä, että totta kai minä menen. Suvi kertoi heille, kun en tajunnut kieltää. Ehkä hän olisi kertonut muutenkin. Oma vikani, mitä menin sanomaan hänelle. Olisin voinut olla hiljaa koko jutusta.
– Ei se fuksia välttämättä sinulle olisi huono.
Suvin ääni soi oudosti, kuin joku olisi kopeloinut soittimen kaikukoppaa. Voi johtua tämän liikkeen akustiikasta.
– Tässä, hän sanoo ja näyttää minulle vaatetta, josta en parhaalla tahdollakaan löydä mitään itseni tyylistä. Violetti mekko tummanvihreillä koristeluilla. Kangas tuntuu ihmisen iholta.
Toisaalta, tarvitseeko sen olla minun tyyliseni. Mitä väliä sillä muka on.
– Ihan kiva, minä sanon.
Hylly ilmoittaa hinnan. Seitsemänsataa, ei kovin kallis.
– Sinun pitäisi panostaa enemmän itseesi, Suvi sanoo. Hänen silmänsä kimaltelevat, niin kuin hän pidättelisi itkua. En ymmärrä.
Mallaan mekkoa päälleni. Näyttää sopivalta. Taskurin projilla voisi sovittaa vaatteita pukematta niitä päälle. Luultavasti täällä on vielä sovituskopit. Kuvittelen itseäni hakemassa palkintoa tässä mekossa Metsä-hallilta. Jos voittaisin, joutuisin pitämään puheen.
– Pitää mennä vessaan, Suvi kuiskaa.
– Vastahan me tulimme.
Yhtäkkiä Suvin kasvot jännittyvät, jähmettyvät. Kuin hän olisi pysäytyskuva, joka ei lähde käyntiin.
– Suvi? minä kysyn. Minua pelottaa. Tekee mieli tönäistä häntä. Hän varmaan heräisi ja tönäisisi minua takaisin suuttuneena.
Kasvot rentoutuvat. Suvi aivastaa. Pieniä sylkipisaroita lentää ilmaan, niitä varmaan osuu aina mekkoon saakka. Kummallista. Täällä ei taatusti ole pölyä tai homeitiöitä.
Suvi katsoo minuun nolona. Silmäluomet ja nenä punoittavat aavistuksen, silmät kiiltävät nyt entistä enemmän.
– Menen sinne vessaan.
Suvi kuulostaa hätääntyneeltä. Hän tyrkkää mekon minulle, mutta ei silti liikahdakaan lähteäkseen. Tartun vaatteeseen hämmentyneenä. Yritän tarkastella, näkyykö sen pinnassa sylkipisaroita, mutta kangas on huokoista ja upottavaa, ne ovat imeytyneet syvälle sen sisään.
Suvi aivastaa uudelleen, sitten vielä kolmannen kerran heti perään. Nenästä valuu nestejuova, jota hän pyyhkäisee kämmenselällään.
– Suvi? kysyn uudestaan. Kuulen kauempaa hälytysäänen, mouruavan ujelluksen. Onko jossain myymälävarkaita? Olen vain kuullut sellaisista. Tässä kaupassa ei ainakaan ole muita kuin me. Ketään ei näy juoksevan käytävällä.
Suvi ottaa taskustaan liinan ja pyyhkii siihen nenäänsä. Niistää. Hän näyttää kovin surkealta. Enää en ihmettele, jos hän ei ole viime yönä nukkunut.
Vaistomaisesti tartun häntä kädestä, yritän tarjota hänelle turvaa. Suvi kiskaisee kuitenkin kätensä pois. Tajuan, että saatan olla tartuttanut itseeni jotain.
– Ottaisin tämän mekon, sanon myyjälle. Hän sieppaa sen käsistäni, mutta ei tee elettäkään sen paketoimiseksi.
Kuulen juoksuaskelia. Liikkeen oviaukkoon ilmestyy kaksi ihmishahmoa avaruuspukua muistuttavissa vaatteissa. Vihdoin tajuan heidän kävelevän kohti meitä. Se näyttää unelta tai elokuvalta, vaikka tuollaisia pukuja en ole nähnyt edes elokuvissa. Tunnen kaikkien voimieni katoavan.
Suvi katsoo minuun. Pelottaako häntä? Olenkohan koskaan nähnyt Suvia peloissani. En tosin tiedä, missä tilanteessa hänellä olisikaan ollut pelättävää.
– Juokse, Suvi sanoo miesten lähestyessä meitä. Vilkaisen ympärilleni. Ajatuskin juoksemisesta on järjetön, ja olen varma, että lattia muuttuisi yhtäkkiä liukkaaksi allani, mutta kun joku sanoo, että juokse, silloin yleensä tekee mieli juosta, silloin yleensä on syy siihen. Tietysti minun pitäisi jäädä tähän, siskoni luokse, mutta onko siitä mitään hyötyä. Toisaalta vaikka juoksen, luultavasti joku tulee perään. Ties mitä turvajärjestelmiä on, jotka voivat kampittaa minut tai ampua säteellä.
Lopulta itsesuojeluvaisto voittaa. Kaupassa on toinen sisäänkäynti. Ampaisen sitä kohti. Pingon karkuun, tiedän näyttäväni varkaalta tai muuten rikolliselta. Syyttömät eivät juokse. Mutta kukaan ei lähde seuraamaan. Juoksen käytävää pitkin ja vilkaisen nopeasti taakseni. Näen avaruuspukuisten miesten pukevan siskoani toisenlaiseen, pussimaiseen avaruuspukuun.
En usko silmiäni, koko maailma on muuttunut aivan kummalliseksi. Minun jaloissani on vain juoksu, minun keuhkoissani on juoksu, mutta silmissäni on avaruuspussiin pussitettu Suvi.
Ulkona pysähdyn ja yritän kerätä itseäni, mutta en saa hengitystäni tasaantumaan. Onneksi mekko ei ollut enää käsissäni. Muuten olisin alitajuisesti lähtenyt juoksemaan sen kanssa ja olisin nyt myymälävaras.
Jalat tutisten otan ratikan kotiin ja tunnen yhä sydämeni pamppailevan, kuulen yhä sireenin kimeän mourun.
Lukunäyte: Sisimmäinen
Lampaan nimi on Elviira. Se on päätähtenä YouTube-videossa, johon Jonna mailasi minulle linkin naapurihuoneesta. Saisikohan tästä aikaan jutuntynkää, hän kysyi. En tiennyt, mitä odottaa. Mongolialainen kurkkulauluorkesteri? Vai kenties kotosuomalaisia aktivisteja?
Iltapäivä on sen verran pitkällä, että mieluiten katselisin videoita kissanpennuista ratsastamassa Roomba-imureilla tai muita söpöjä eläinpätkiä. Eläimistä tässä onkin kyse – videon on ladannut verkkoon Suomen PETA. En edes tiennyt sellaisen järjestön olemassaolosta. PETA taisi olla se, jonka videoissa usein nakuillaan. Tässä tosin ei.
Video on kuvattu laboratoriossa ja ensimmäinen ajatukseni on, että siinä vastustetaan eläinkokeita. Päinvastoin. Elviiralle tekevät kokeita PETA:n tutkijat, valkoisissa takeissa toki. Elviira ei näytä olevan tästä moksiskaan. Sillä on päässä huppumainen harmaa hattu, josta törröttäviin tappeihin on kytketty johtoja. Hatun kautta tutkijat lukevat sen ajatuksia tietokoneella. Elviiralle näytetään kuvia, joista ruudulla seuraa värikkäitä reaktioita.
Elviira on kotoisin maatilalta Itä-Suomesta. Se on ”karannut sieltä avustetusti”, mitä se sitten tarkoittaakaan. Elviira reagoi positiivisesti, kun sille näytetään kuvia lampaista vihreillä nurmikoilla. Sen korvatkin nytkähtävät himpun verran, jolloin tulosta on helppo uskoa. Kun se saa nähdäkseen sikoja tai lehmiä tehotiloilla, kamera zoomaa ruudulle, jossa näkyy aivan toisenlainen reaktio.
Honottavaääninen silmälasipäinen päätutkija on nimeltään Reija Autio, vaikuttaa skarpilta tapaukselta. Vaalea rastapäinen Patrik näyttää enemmän eläinaktivistilta. Hän paijailee Elviiraa, mutta vilkuilee nuorta ujonnäköistä tyttöä liian suuressa valkoisessa takissa vähän siihen malliin, että paijailisi varmaan mieluummin tätä. Tyttö tuskin on edes täysi-ikäinen, mutta Patrik lienee melkein minun ikäiseni, ainakin reilusti parinkympin paremmalla puolella.
HD-laatuinen video on ammattimaisesti tehty. Kuvattu useammalla kameralla, toimiva draaman kaari. Englanninkieliset tekstitkin löytyy. Video on nokkela ja juuri sopivasti tunteisiin vetoava. Sellainen, jota on kivaa jakaa Facebookissa.
Tietenkään video ei ole oikea. Se on ladattu verkkoon toissapäivänä ja sitä on katsottu viitisensataa kertaa. Jos se olisi oikea, kai siitä puhuttaisiin jo kaikkialla. Eikä se välttämättä ole PETA:n itsensä tekele. Tosin jos se olisi parodia, se olisi varmaan vedetty enemmän ylitse.
– En usko, mutta voin selvittää asiaa, minä lupaan.
– Sinulla on meistä eniten kokemusta tutkivasta journalismista, Jonna sanoo.
Imartelevaa, vaan lieneekö totta. Toini on minua kuitenkin pari vuosikymmentä vanhempi. Olen ollut Vilmassa vasta kuukauden ja suuren osan siitä ajasta olen keskittynyt juttuun ihmiskaupasta. Siitä piti tulla minun ensimmäinen oikeasti merkittävä juttuni, se taidokas, pitkä ja laajempaa huomiota herättävä yhteiskunnallinen reportaasi josta olen haaveillut vuosia. Mutta haastateltavat katosivat yksi kerrallaan, niin ihmiskaupan uhrit kuin muutkin. Jopa tulkki hävisi jäljettömiin.
Ainakin jollain Reija Autiolla on neurotieteen tohtorintutkinto amerikkalaisesta yliopistosta. Oikeasta yliopistosta, ei sellaisesta, jonka diplomeita saa eBaystä. Useita julkaisuja tiedelehdissä. En tajua niistä mitään, mutta myös tiedelehdet vaikuttavat oikeilta. Mitään eläinaktivismiin viittaavia yhteyksiä en onnistu löytämään.Kuvissa Reija näyttää samalta kuin videon Reija, pitkät haaleanruskeat kiharat ja silmälasit. Vaikea kuvitella, että sellainen tutkija olisi mukana pilavideossa.
Ajatuksia video ainakin herättää. Siitä voisi varmaan tehdä pienen jutun, oli se aito tai ei. Asiantuntijan haastattelu, voisiko tämä ylipäänsä olla mahdollista. Ehkä voisi kysyä mielipidettä myös jonkin muun eläinsuojelujärjestön edustajalta, vaikka Animalian. Siihen saa kivasti söpöjä kuvia. Mahdollinen haastateltavakin tulee heti mieleen.
Lukunäyte: Palsamoitu
Se on suurempi kuin herne. Melkein kirsikan kokoinen, ehkä paremminkin iso puutarhamustikka, mutta kova kuin kirsikan kivi. Joku on piilottanut minun rintaani kirsikan kiven. Sylkäissyt sen suustaan ja se on eksynyt minun C-kupin tissiini, tisseihin jotka aikoinaan kasvoivat turhauttavan hitaasti, mutta ihan mukavathan niistä tuli.
Ja nyt yhdessä sellaisessa tississä on kirsikankivi, jota minä en taatusti ole sinne pannut.
Nipistän mötikkää kokeillakseni, onko se arka, mutta vain nipistys sattuu. Jos puristan sitä tarpeeksi lujaa, se purskauttaa sisuksensa pihalle kuin finni ja katoaa.
Mutta patti on kova ja periksiantamaton.
Vesi polttaa ihoa. Sammutettuani suihkun tajuan unohtaneeni kokonaan hoitoaineen. Ilman sitä minun kikkarani muuttuvat yhdeksi variksenpelättimen pehkoksi. Variksenpelätin, jonka rinnassa on kirsikka, josta kasvaa kirsikkapuu. Kuulostaa unilta, joita näin lapsena mummun luona, kun olin ottanut automatkaa varten matkapahoinvointilääkettä.
Hoitoaineen pitäisi tuoksua raikkailta appelsiinitarhoilta, mutta jättipullon tuoksu on ajan kuluessa väljähtynyt hädin tuskin sitrushedelmää muistuttavaksi. Tökötti saa vaikuttaa muutaman minuutin. Tämä on minun aikaani, vaikka kaikki aikahan on minun, mutta tämä aivan erityisesti.
Vaahto valuu selkääni ja rintaani pitkin. Vasemman rinnan ulkosivu punehtaa kaikesta törkkimisestä. En uskalla koskea siihen enää.
Kuivatessani itseäni tajuan: se on lihaksessa oleva pattimainen solmukohta, joista työterveyden fysioterapeutti puhui. Hän löysi niitä hartioistani ja käsivarsien yläosasta ja sai minut kiljahtelemaan käsitellessään niitä. Sellaisia tulee helposti uintiharrastajille, jos tekniikka ei ole tismalleen oikea. Tai vaikka olisikin, mutta ui liian kylmässä vedessä. Olen syyllistynyt molempiin. Varmasti myös uimareiden rintalihakset ovat alttiita saamaan lihassolmuja, vaikka en olekaan uinut kuukausiin. Kun niitä myhkyröitä hieroo oikein, ne sulavat kokonaan pois, vaikka sitä kohtaa lihaksessa voikin kivistää muutaman päivän.
Fysioterapeutti Aija oli ihana nainen, jolla oli kiiltävä tumma tukka ja luvattoman pitkät ripset, meillä synkkasi heti. Hän toi mieleen Paulan, joka hänkin toisinaan taitavasti hieroi minun hartioitani. Paula oli hyvä kaikessa, mihin tarvittiin kädentaitoja, oli kyseessä sitten auton öljyjen vaihtaminen tai minun hiusteni letittäminen. Paula oli ainoa, joka osasi letittää minun variksenpelättimen tukkaani.
Aija ei ole enää töissä siellä, eikä hänen seuraajansa ollut yhtään niin taitava. Nyt ei ole ketään sulattamassa minun lihasteni pahkuroita. Letittämässä minun oikukasta tukkaani. Puhaltamassa pipiä pois.
Saatuani hiukset käärittyä raidalliseen pyyheturbaaniin on pakko käpertyä lattialle makaamaan. Hengitellä syvään ja rauhallisesti, tai ainakin syvään. Sen täytyy olla lihasjumi. Minun pitää jossain vaiheessa venytellä.
Joskus on asioita, joista haluaisi kertoa jollekin, mutta ei voi. Eikä muutenkaan olisi ketään, jolle voisi edes kertoa. Se sattuu melkein enemmän. Joku toinen soittaisi äidilleen ja äiti lohduttaisi.
Teen itselleni voileivän ja istuudun sohvalle television eteen. Televisio on kiinni, musta ruutu tuijottaa minua. Kesälomaa on kaksi kuukautta jäljellä. Se ei riitä mitenkään.
Jos otetaan tavallinen, järkevä ihminen, hän soittaa heti seuraavana päivänä lääkärille. Työterveyslääkärissä on puolensa, ei tarvitse jonottaa terveyskeskukseen tuntikausia. Saisi varmaan ajan samaksi päiväksi. Lääkäri olisi empaattinen, osoittaisi olevansa huolissaan, mutta ei tietenkään liikaa. Puristaisi kättä rohkaisevasti.
— Ei se aivan lihasjumilta vaikuta, hän sanoisi, mutta riittävästi epätietoisuutta äänessään, niin että siihen voisi kuitenkin vielä uskoa. Hän lähettäisi varmaan lisätutkimuksiin, tuskin hän itse siihen koskisi. Yleislääkäri on vain portti, jonka kohdalta lähdetään joko kohti terveyttä, takaisin kotiin, tai kohti sairautta, erikoislääkäreitä. Kohti kuolemaa, mutta sitä en halua ajatella, vaikka tietenkin se on juuri se mitä minä ajattelen.
Minä en mene portille, koska en voi mennä lääkäriin. Eikä se ole lykkäämistä, koska en mene myöhemminkään.
Äiti ei ymmärtänyt, että kaikki asiat, jotka näyttävät valinnoilta, eivät ole sitä.
Vasemmassa reidessä on ollut outoja jäytäviä kipuja. Joskus särkee päätä, ei kamalan usein, mutta särkee kuitenkin.
Niskassa on kohta, jossa joskus tuntuu vihlaisu. Se on vaivannut ehkä vuoden verran. Yhtäkkiä niitä tulvii mieleen.
Jokainen pistos, jokainen vihlonta, jokainen outo tunne. Se kun silmissä vilahtaa oudosti tai kulmakarva nykii. Joku sanoisi sitä luulosairaudeksi, mutta kirsikka ei ole kuvitelmaa. Ei kai kolmikymppisen vielä pitäisi krempata.
Kokeilen varovasti myös toisen rinnan. Ei mitään. Rinta tuntuu oudolta kädessä, en ole tottunut koskemaan siihen. Se on pehmeä ja samaan aikaan kiinteä. Kukaan ei ole koskenut siihen vuosiin, eikä varmaan tule koskemaankaan. Keväällä yritin pakottaa itseni tunnustelemaan rintojani, etsimään niistä jotain, mutta en pystynyt siihen. Olisinko minä löytänyt kirsikan? Ehkä se oli silloin vasta niin pieni siemen, ettei sitä voinut vielä huomata, joka sitten vähitellen kasvoi ja voimistui.
Työnnän suuhuni kurkku-juustovoileipää, kurkku tietenkin juuston alla pehmeän silkkistä margariiniposkea vasten, ja törkkään kirsikkaa. Vielä kerran. Se on yhä paikallaan ja tuntuu kuin se olisi vieläkin suurempi kuin äsken. Jos kokeilen sitä sormella, joka kerta se kasvaa, laajenee kuin ilmapallo, kasvaa suureksi kirsikkapuuksi, joka työntää juurensa jokaiseen soppeen, kunnes jonain päivänä se on niin suuri, että se nielaisee minut kokonaan.
Niin voi käydä. Joistain porteista ei kuljeta kohti terveyttä. Toisista käydään ainoastaan kohti Maatia, joka punnitsee sydämet höyhentä vastaan. Ei tiedetä, onko hän koskaan punninnut yhtään sydäntä riittävän kevyeksi. Tämä on niitä asioita, joista en halua ottaa selvää.
Puen rintaliivit varoen koskemasta rintaa. Sitten paita. Sydän hakkaa ja suu kuivaa, vaikka kuinka juon vettä. Ajattelen lääkäriä, jolle en mene, sitä lohdullista tietoa, joka minulla voisi olla.
Huomenna menen melomaan. Melon käsivarteni täyteen muhkuroita, melon niin pitkälle kuin lihaksista lähtee.
Nukkumaan meneminen tuntuu kuin harjoittelisi ruumisarkussa makaamista. Selällään, kädet ristittyinä rinnalle. Vahamainen iho, suljetut silmät, sisällä mätää ja kirsikkapuu.
Olo on sellainen kun tietää saaneensa oksennustaudin, vatsassa vääntää jo ja odottaa vain, milloin se vihdoin pyrkii ulos.
Lukunäyte: Makuuhaavoja
Huom: Muut lukunäytteet ovat kirjan alusta, mutta tämä on keskeltä kirjaa.
Tällä hetkellä Katrin koneen pitäisi olla laskukiidossa, pyöriä ilmassa jossain Schipholin lähellä. Turvavyövalo on varmaan jo syttynyt, vaikka Katri nyt kuuliaisena ihmisenä pitää turvavyön visusti kiinni koko lennon ajan. Schipholiin laskeutuminen ei ole koskaan hauskaa. Helsinki-Vantaalle sentään Finski osaa laskeutua pehmeästi, niin pehmeästi, että sitä tuskin huomaa. Ei tunnu korvissa eikä poskionteloissa ja koneen rantautumisen tajuaa vasta, jos joukko suomalaisia turisteja alkaa taputtaa.
Katri sanoi, ettei Noud yleensä ole häntä vastassa. En käsitä. Parastahan matkailussa on se, kun joku odottaa kentällä. Tai niin ainakin kuvittelen. Helinän kanssa meillä ei tietenkään ollut niin, koska matkustimme yhdessä, eikä silloin ketään ollut vastassakaan. Joskus kun matkustelin vielä yksin ja Ramin kanssa, Katri saattoi olla vastassa, mutta en ole varma. Muistan varmaan väärin, hänhän asui silloin vielä Kajaanissa.
Toivon, että tällä kertaa Noud olisi yllättämässä Katrin. Schipholista saa folioilmapalloja ja muuta tervetuliaiskrääsääkin. Noud voisi mennä sinne istumaan hyvissä ajoin, ottaa ison pinon sanomalehtiä mukaan lukemiseksi ja halata sitten Katrin musteesta täplikkääksi.
En tiedä kumpi tuntuu ajatuksena mahdottomammalta, se että lentäisin tässä kunnossa vai se, että minua olisi vastassa Helinä, tai kukaan muukaan. Mieleni on oppinut jo poistamaan Helinä-hahmon tulevaisuudenkuvista. Epäilen, että se on alkanut jo retusoida häntä pois entisistäkin muistoista, samalla lailla kuin se on lisäillyt erilaisiin muistikuviin Matti-koiraa.
Minun pitäisi vain saada taottua paksuun kallooni, että Helinä ei ole tulossa takaisin. Ja vaikka pääsisin hänestä ylitsekin, tilalle ei ole tulossa ketään. Ei niin kauan kuin minä olen tällaisessa jamassa.
Ja minä en ole tulossa parempaan kuntoon. Ensimmäisen parin kuukauden jälkeen en ole tullut yhtään terveemmäksi, päinvastoin. Oireita tulee vain lisää, eivätkä vanhat oireet koskaan katoa tai edes helpota. Niitä kertyy lohduttomaksi pinoksi, jossa on niin monta kohtaa, etten enää muistaisikaan kaikkia ja jos kirjoittaisin ne paperille ja veisin lääkäriin, tämä vain puistelisi epäuskoisena päätään.
Tästä eteenpäin on vain laskukiitoa. Maankamara lähestyy vääjäämättä ja parasta mitä voi toivoa on, että tupsahtaa siihen edes jossain määrin pehmeästi.
Ja tietenkin se, että urpot tajuavat olla taputtamatta.
Lukunäyte: Marian ilmestyskirja
Ei ole hauskaa palata takaisin kouluun kesäloman jälkeen. Se ei muutu hauskemmaksi, kun sen tekee pyörätuolissa ja avustajan kanssa. Kaikki tuijottavat aivan yhtä surutta, niin lapset, opettajat kuin keittäjätkin. Voi lapsi parka. Kukaan ei halua siihen viereiseen pulpettiin istumaan, ei edes Heli.
Ja aivan kuin huomiota ei olisi vielä tarpeeksi, opettaja aloittaa ensimmäisen tunnin keskittymällä juuri minuun. Muutenhan joku ei olisi ehkä ollenkaan huomannut pyörätuolia.
– Marian vanhemmat toivoivat—-
Marian äiti, tarkoitat. Marian isältä ei kysytty, eikä kyllä Marialtakaan, ei että se ketään yllättäisi. Voit syyttää pelkästään Marian äitiä, joka niin hyvin tietää mikä on hänen tyttärelleen parhaaksi.
—-että kertoisin teille Marian uudesta tilanteesta.
Vai että tilanteesta. Vajoan syvemmälle pulpetin alle ja vieressä avustajani seisoo ja hymyilee. Avustajani on Lena yhdellä e:llä, mutta käytän hänestä vain nimeä avustaja, koska hänen säälittävä nimensä tekee turhankin selväksi sen, miten hyödytön hän on.
– Maria sairastui kesän aikana ja sairauden takia hän tarvitsee nyt pyörätuolia.
Ihanko tarvitsee. Huviksenihan minä tässä istun. En olisi saanut tarpeeksi huomiota pelkästään ostamalla uudet lenkkarit tai uuden penaalin, jossa on viisitoista erilaista lokeroa. Samalla vältyn kokonaan osallistumasta liikuntatunteihin. Ei nelistä, korista, sählyä, sulkapalloa eikä uintia, ei liikunnanopettajan itse keksimiä temppuratoja, joissa tehdään kuperkeikkoja sinisillä patjoilla ja roikutaan köysissä kuin marakatit.
– Maria on ihan sama ihminen kuin ennenkin, joten toivottavasti kohtelette häntä sen mukaan, sanoo opettaja ja hymyilee reippaasti. Kukaan ei vastaa hymyyn, paitsi avustajani, joka edelleen hymyilee ja kokee suurta tyytyväisyyttä siitä, että vaikka ei päässytkään eläinlääketieteelliseen, on silti valinnut hienon ammatin, jossa pääsee auttamaan muita ihmisiä.
Voisiko enää utopistisempaa lausuntoa esittää. Tokihan kaikki kohtelevat minua samalla lailla kuin ennenkin. Nyt kun he tietävät miksi olen pyörätuolissa, he tuskin enää huomaavat sen olemassaoloa.
Sitten jaetaan matikankirjat, jotka äiti myöhemmin päällystää hyllypaperilla, koska se on halvempaa kuin kontaktimuovi. Se näyttää tyhmältä ja repeilee laukussa, mutta ei se mitään, ne revenneet kohdathan voi teipata. Meillä kun on kotona niin tiukkaa rahasta, ettei minun kirjojani voi päällystää kontaktimuovilla.
– Ei kaikkea tarvitse tehdä samalla lailla kuin muut, äiti sanoo. – Kaikkien kavereiden kirjat näyttää samoilta, mutta sun kirjat erottuu joukosta.
Se on tietysti hyvä juttu. Muutenhan voisin vaikka sulautua joukkoon turhan hyvin. En ole koskaan tajunnut sitä hyllypaperia, mutta ehkä äiti ei osaa laittaa kontaktimuovia ilman kuplia.
Miten opettaja kehtaa väittää, että minä olisin sama ihminen kuin ennenkin? En todellakaan ole se sama tyttö, joka haki kevätjuhlassa kuvaamataidon stipendin. Minulla on nyt uusi elämä, jossa uiminen ja leffassakäynti ovat vaihtuneet lääkärireissuihin ja äidin syöttämiin vitamiinipillereihin, jotka tuskin vaikuttavat yhtään mihinkään, paitsi saavat äidille paremman mielen. Jos vitamiineista olisi jotain apua, tuskin kukaan tässä maailmassa liikkuisi pyörätuolilla.
Ja tämä sisäinen diskurssi on tietenkin kaikki jälkikäteen kehittelemääni. Silloin en osannut tuntea muuta kuin loputonta kauhua, häpeää ja hämmennystä. Olisin mieluummin halunnut käydä koulua kotoa, mutta äiti ei antanut siihen lupaa. Sehän olisi vaarantanut kehitykseni, enkä olisi enää voinut pitää yhteyttä ystäviini. Yritin kertoa, ettei minulla ollut juuri ystäviä, eikä tämä “tilanne” ainakaan helpottanut asiaa, mutta äiti ei tapansa mukaan kuunnellut.
“Maria on ihan sama ihminen kuin ennenkin.” Ne sanat ovat jääneet minulle mieleen, niitä vanhempanikin hokevat. Mutta en minä ole muutenkaan sama ihminen, joka on vain istutettu pyörien päälle. En jaksa tehdä samoja asioita kuin ennen enkä pysty ajattelemaan samalla lailla kuin ennen. Jo ennestäänkin kehno laskupääni tuntuu hyytyneen tyystin. En jaksa lukea kerralla kuin puoli tuntia, ennen kuin minulle tulee huono olo. Kun palaan kirjaan uudestaan, olen jo unohtanut mitä siinä tapahtui. Henkilöiden nimetkin tuntuvat vierailta. Kaikki tuntuu vieraalta.
Piirtäessäni kädet tärisevät, eikä lopputulos ole samanlaista kuin ennen. Enkä minä edes näe samalla lailla kuin ennen. Aurinko on liian kirkas ja usein tarvitsen aurinkolaseja. Maailma on sumuinen ja yhtenäiset väripinnat laikukkaita. Joskus kirjaimet hyppivät sivulla, lähtevät karkuun ja tanssivat edestakaisin palatakseen sitten omille paikoilleen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kyllä minä näen ne E:t siinä optikon taulussa, mutta ne E:t eivät pysy paikallaan.
Mutta eiväthän muut sitä tajua, eikä heitä kiinnosta. Kunhan yrittävät vaikuttaa itse fiksuilta ja empaattisilta, vaikka oikeasti ajattelevat, että onneksi se en ole minä, onneksi se ei ole minun tyttäreni. Minun tyttäreni ei voisi ikinä saada tuollaista sairautta. He luulevat tietävänsä paremmin.
