Meditaatiota ja muuta miellyttävää mielenmuokkausta
Minulla on ollut vuodesta 2018 tavoitteena äänittää erilaisia hypnoosi- ja meditaatioäänitteitä. Yhteen meditaatioäänitteeseen on ollut tekstikin olemassa sen pari vuotta, silloin ostin mikrofoninkin tätä tarkoitusta varten. En kuitenkaan saanut aikaiseksi, ja sen jälkeen kuntoni on romahtanut kumulatiivisesti ainakin tusina kertaa.
Viime aikoina minuun on iskenyt jokin vimma nauhoittaa näitä. Jonkinlainen kokemus agenssin puutteesta ja tieto siitä, että jos en nyt viimeisillä voimillani nauhoita, niin kohta se ei enää ole mahdollista.
Kannattaa klikata noista videoista YouTubeen, siellä on enemmän lisätietoa sekä ohjeita meditaatioiden ja hypnoosin kuuntelijoille. Siellä on myös linkit, josta voi ladata nuo äänitteet MP3-tiedostoina.
Tämä on tosi hyvää palautetta saanut ohjattu inquiry-meditaatio, jossa on vaikutteita sekä hindulaisista että buddhalaisista nonduaalisista perinteistä. Se on normaalisti kahden hengen harjoite, joka minulle on ollut mullistavan tehokas, mutta tämän version voit tehdä yksin. Alla on käytännössä sama, mutta englanniksi.
Tuo meditaatio ei ole tarkoitettu rentoutumiseen, mutta siihen sopii tämä kylpylähypnoosi, joka sekin on saanut kivoja kehuja. Se soveltuu lähes kaikille, kunhan vesi ja hissit eivät pelota sinua tai vie mieltä ajatuksia niihi liittyviin traumoihin. Siitä on erikseen myös nukahtamiseen tarkoitettu versio.
Lopuksi vielä tuore runo, joka ei ole mukana Hopeateellä, omistettu mielikuvitushahmolle, ja melkeinpä oma suosikkini kaikista runoista lausua.
Harmi että nauhoitettuani nuo ohjatut meditaatiot ja yhden hypnoosiäänitteen kuntoni heikkeni, ja minun on vaikea puhua montaa virkettä putkeen. :-/ Taukojen pitäminen auttaa, mutta jos puhun yli 10 minuuttia, ääneni kuulostaa ihan erilaiselta.
En ole varma liittyykö tämä koronaan – nauhoitin Hopeateen kuusi runovideota akuutissa koronassa keväällä, ilman että silloin rasituksessa vaivannut hengästyminen olisi haitannut. Äänenkäyttöni kannalta suureksi hyödyksi ollut Alexander-tekniikkakaan ei auta. Tuo runo on nauhoitettu niin, että olen pitänyt jokaisen säkeen välissä taukoa (siksi ääneni kuulostaa heleämmältä kuin hypnoosinauhalla) ja editoinut ne jälkikäteen pois Audacityllä.
Jos nauhoitan vielä lisää materiaalia (haaveissa on esimerkiksi runomeditaatio, eli teksti joka on samaan aikaan runo ja ohjattu meditaatio), löydät ne YouTube-kanavaltani. Kylpylähypnoosista on tulossa englanninkielinen versio, jos saan sen siihen kuntoon, että se tyydyttää minua ja koehenkilöitäni.
Valaita ja salatiedettä
Millaisen romaanin CMX:stä tuttu A.W. Yrjänä kirjoittaisi? Monella lienee varmasti jonkinlainen visio aiheesta. Yrjänällä oli käsittääkseni aika pitkällä Talvikuningas-konseptialbumin maailmaan sijoittunut avaruusscifiromaani, kun murtovarkaat veivät tiedostot.
Vuonna 2017 ilmestynyt Joonaanmäen valaat ei kuitenkaan voisi olla erilaisempi kuin Talvikuningas, vaikka spefiä onkin. Fiktiiviselle Joonaanmäen saarelle sijoittuvaa kirjaa kuvataan takakannessa seikkailuromaaniksi, mutta seikkailut tuovat etenkin alussa mieleen Muumit: ne ovat usein hurjiakin, mutta monesti hidastempoisia ja lempeitä, ja olennaista roolia näyttelee hyväntahtoinen paikallinen yhteisö. Ja sitten juodaan palmuviiniä ja syödään luumupiirakkaa, tai jotain vastaavaa.
Alussa hämmensi, kun kirja vaikutti muutaman luvun verran melko realistiselta, ja sitten yhtäkkiä mukaan tuli matematiikasta tehtyjä kirahveja, mutta itseäni tämä käänne hauskuutti. Myöhemmin olennaisen osan juonta muodostavat taivaalla tanssivat valaat, ja koko ajan luisutaan kauemmas omasta todellisuudestamme. CMX:n levyiltä tutut vakioaiheet kuten historia, myytit ja (sala)tiede ovat tässäkin mukana, vaikka rooli on pienempi. Henkilöhahmogallerian kanssa menin sekaisin, useimmat eivät erotu merkittävästi.
Romaani on ladottu kuin runokirja, vaikka se selvästi proosaa sisältääkin. Yrjänän virtuoosimainen ote kieleen ja etenkin sanojen käyttöön, kuten runoilijalla kuuluu, teki teoksesta kuitenkin hyvin nautinnollista luettavaa. Suomen kielessä on paljon ihania, vähän vanhahtavia sanoja, jotka oikeissa rekistereissä heräävät henkiin.
Väärinkäyttö, mielenterveysongelmat ja arvot
Ihmisellä on tapana luokitella toiset hyviksi tai pahoiksi, tai ainakin hyviksi tyypeiksi ja vähemmän hyviksi. Useimmat meistä eivät tee sitä mustavalkoisesti, mutta tällä akselilla vähintään. Ihmismielen todellisuus on vain käsittämättömän kompleksi.
Olen kärsinyt vakavan väärinkäytön uhrina, viimeisimpänä ystäväni kanssa, ja yrittänyt etsiä tapoja ymmärtää sitä käyttäen apuna mm. alan kirjallisuutta. Helppoa se ei ole ollut. Koko väärinkäytön ydin on, että sitä on vaikea ymmärtää. Miten hyvät tyypit voivat tehdä kauheita asioita? Sitä ei miettinyt vain Hannah Arendt, vaan myös minä, joka ikinen päivä. Tätä tekstiä kirjoitin kuukausien ajan.
Pääsyy miksi kirjoitan näin henkilökohtaisia asioita blogiin on, että kukaan ei oikeasti tunne minua. Minusta on myös levitetty paljon väärää tietoa (ex-kumppaninikin levitti kymmenille ihmisille, nyt samaa tekee ystäväni). Vaikka lukijamäärät täällä ovat nykyään vähäisiä, ainakin joku saattaa tämän lukea. En kuitenkaan halua vastaanottaa kommentteja tai kysymyksiä tähän tekstiin liittyen mitään kautta.
Jollain lailla on helpompaa kirjoittaa abstraktille yleisölle kuin puhua tuntemilleen ihmisille, mikä häpeän takia tuntuu usein ylitsepääsemättömän vaikealta. Tosin välillä tämän tekstin kirjoittaminen on ahdistanut niin paljon, että olen ollut vähällä oksentaa.
Johtuuko väärinkäyttö mielenterveysongelmista?
Muutama vuosi sitten arvostelin blogissani Lundy Bancroftin klassikkoteoksen Why Does He Do That?, joka kertoo parisuhdeväkivallasta ja muusta -väärinkäytöstä, ja osaa sen sisällöstä voi soveltaa myös väärinkäyttöön muissa konteksteissa. Teos on erittäin valaiseva siinä, miten se kommentoi moninaisia kaltoinkohtelun muotoja. Luin sen hiljattain uudestaan, ja on hyytävää, miten hyvin se kuvaa myös parasta ystävääni.
Why Does He Do That? huomauttaa, että kukaan harvemmin näkee itseään väärinkäyttäjänä. Ihmiset ylipäätään harvoin kokevat itseään pahiksiksi. Teoksen mukaan väärinkäyttäjä ei yleensä ole psyykkisesti sairas, vaikka tämän käytös vaikuttaisi kuinka omituiselta. Väärinkäyttö itsessään ei ole mielenterveysongelma tai johdu niistä. Bancroftin mukaan sen syynä on yksinkertaisesti hyöty: väärinkäyttäjä saa mitä haluaa.
Tämä ei ollenkaan vastaa omaa kokemustani (eikä monia tutkimuksiakaan), sillä kaikki minua pidempiaikaisesti kaltoinkohdelleet ihmiset ovat olleet vaikeasti mielenterveysongelmaisia, ja koen heidän sairauksiensa olleen osallisina myös väärinkäyttöön. Yhdellä oli kaksisuuntainen mielialahäiriö, toisella paranoidi skitsofrenia ja vaikea masennus, kolmannella epäilen pääongelmaksi dissosiaatiohäiriötä. Useimmilla tai kaikilla heistä lienee (ollut) myös Aspergerin syndrooma.
Kaikkien heidän mielen sairauksiin on todennäköisesti vaikuttanut mittava lapsuuden trauma. Lundy Bancroftin mukaan lapsuustrauma on tosin lähinnä tekosyy, jolla väärinkäyttäjä selittelee käytöstään saadakseen uhrinsa ja muiden sympatiat (mitä taas kukaan omassa elämässäni ei ole tehnyt). Hän viittaa tarkemmin spesifioimattomiin tutkimuksiin, joiden mukaan toisiin miehiin väkivaltaa käyttävät miehet ovat usein traumatisoituneita, mutta parisuhteissa väkivaltaiset eivät.
Kaikki tutkimukset eivät kuitenkaan ole samaa mieltä. Eräässä tutkimuksessa reilu kolmannes parisuhteessa väkivaltaisista miehistä raportoi kysyttäessä dissosiaatiota väkivallan yhteydessä, ja heillä oli myös lapsuudentraumoja. Bancroft tosin varmaan toteaisi, että nämä miehet valehtelevat saadakseen sympatiaa ja voidakseen syyllistää jotakuta muuta.
Lundy Bancroftin mukaan väärinkäyttäjät eivät juuri koskaan pysty parantamaan käytöstään, saivat he sitten henkilökohtaista terapiaa tai vaikkapa oikeuden määräämän suuttumuksenhallintakurssin – koska kyse ei ole psyyken sairaudesta tai aggressiosta. Hänen mittavasta kokemuksestaan huolimatta tämä tuntuu kuitenkin todella pessimiseltä näkemykseltä. Onhan ihmisiä kuntoutettu esimerkiksi uusnatsiudesta ja muista ääriaatteista, eikä terapian toimiminen riipu siitä, onko kyse mielenterveysongelmasta vai ei.
Kirja kuvaa, miten tyypillinen väärinkäyttäjä käyttäytyy ailahtelevasti ja käsittämättömästi tarkoituksenaan, ettei uhri pysty ennakoimaan tämän käytöstä, eikä siten ymmärrä sen syitä. Tästäkin minulla on paljon kokemusta.
“I came to realize, through my experience with over two thousand abusers, that the abusive man wants to be a mystery. To get away with his behavior and to avoid having to face his problem, he needs to convince everyone around him—and himself— that his behavior makes no sense. He needs his partner to focus on everything except the real causes of his behavior.”
Mutta hyvä kysymys on, kuinka tietoisesti väärinkäyttäjä todella tekee tämän. Kaltoinkohtelevat ihmiset tuntuvat usein noudattavan samoja kaavoja, mutta eivät he ole välttämättä kovin tunneälykkäitä, eivätkä lukeneet mitään alan käsikirjaa. Lundy Bancroftin mielestä he silti yleensä tietävät erittäin hyvin mitä tekevät ja miten. Se tuntuu vain kovin vaikealta uskoa.
Kaikkien meidän mielen voi ajatella koostuvan erilaisista osista, mutta toisilla jako on selkeämpi kuin toisilla – dissosiatiivinen identiteettihäiriö eli entinen sivupersoonahäiriö on tämän äärimuoto. Hyvän ystäväni persoonallisuus vaikuttaa olevan jakautunut hyvin vahvasti osiin, ja vain osa hänen osistaan väärinkäyttää minua. Jos dissosioivan ihmisen mieliala ja käytös heittelehtivät holtittomasti, tässä tuskin on kyse siitä, että hän yrittää tahallaan käyttäytyä kryptisesti, kuten Bancroft esittää. Dissosiatiivista identiteettihäiriötä sairastavan syyntakeisuus on oikeusoppineillekin haastava ikuisuuskysymys.
2000-luvun alussa yritin viiden vuoden ajan saada silloista kumppaniani hoitoon psykoosioireiden takia. Hän ja hänen muut läheisensä pitivät minua naurettavana, eihän hänessä mitään vikaa ollut. Lopulta alettuaan kuulla ääniä hän suostui runsaan suostuttelun jälkeen menemään psykiatrille ja sai psykoosilääkityksen – eikä ollut päivääkään pois vaativasta työstään. Ihmiset pystyvät usein piilottelemaan erittäin vaikeitakin ongelmia. Pari vuotta myöhemmin hän väitti lääkärille oireiden loppuneen (mikä ei ollut totta) ja sai luvan lopettaa lääkkeen, jonka sijaan hän lääkitsi itseään eri huumeilla. Ei hyvä idea.
Mistä kaikki alkoi
Pari vuotta sitten tutustuin parhaaseen ystävääni. Sitä ennen elin elämäni onnellisinta aikaa ja olin oikeastaan koko ajan iloinen ja hyväntuulinen. Meillä kolahti heti, ja puhuttavaa riitti loputtomasti. Hyvin pian juttelimme verkossa jo useamman tunnin päivässä joka päivä ja meistä tuli hyvin läheisiä. Tällaisia ihmissuhteita on kuvattu mm. termillä “queerplatoninen/kvasiplatoninen”.
Hänen älynsä, lämpönsä ja huumorintajunsa tekivät minuun vaikutuksen, kuten myös järjestötoiminta, jossa hän oli mukana. Hän opetti minulle paljon mullistavia juttuja, ja minä hänelle. Hän harrasti erilaisia meditaatio- ja mielenkehitystekniikoita, piti niistä työpajojakin. Ajattelin, että tämän ihmisen kanssa saisin kasvaa ja kehittyä.
Ystäväni kärsi masennuksesta ja ahdistuksesta, jotka olivat kuitenkin helpottamassa. Hän oli epäillyt itsellään myös dissosiaatiohäiriötä (mukaan lukien DID) ja kaksisuuntaista mielialahäiriötä, sillä hänen mielialansa heittelivät, ja useat läheiset olivat sanoneet hänelle, että vaikuttaa kuin hänessä olisi kokonaan eri ihmisiä. Hänen oireidensa ja vaikeiden lapsuustraumojensa valossa ensinmainittu vaikutti hyvin uskottavalta. Hänellä oli mm. vaikeita muistiongelmia, jatkuvaa derealisaatiota ja merkillisiä havaitsemishäiriöitä. Paha liikaunisuuskin paljastui suureksi yllätyksekseni pitkälti dissosiaatiosta johtuneeksi.
(Dissosiatiivinen identiteettihäiriö eli DID on lapsuuden traumojen aiheuttama sairaus, jossa mieli hajoaa palasiksi selvitäkseen traumojen kanssa. Siitä annetaan mediassa hyvin raflaava kuva ihmisestä täynnä erilaisia persoonia, joilla on omat nimet, iät, ammatit sun muut. Heillä voi tutkitusti olla jopa eri fyysiset sairaudet ja näöntarkkuus. Läheskään kaikilla DID:tä sairastavilla ei kuitenkaan ole nimettyjä altereita, jotka ovat selvästi omia henkilöitään. DID-ihmiset voivat olla hyvin tavallisen oloisia ja toimintakykyisiä, koska pirstaloituminen sulkee traumat pois mielestä, ja heitä on arviolta jopa yli prosentti väestöstä.)
Muut kaverini suhtautuivat uuteen ystävääni epäluuloisesti. Hän vaikutti heidän mielestään oudolta, mielenterveysongelmaiselta, pelottavan ailahtelevaiselta ja manipuloivalta. Eräs toinen ystäväni varoitti minua häneen liittyvästä väärinkäyttöpotentiaalista peräti viiden A4-liuskan edestä(!) yhdessä sähköpostiviestissä alkusyksystä 2018. Erityisesti tämä kohta tuntuu tässä vaiheessa lukiessa osuneen aivan hyytävän hyvin nappiin:
“[…] jos kommunikointi olisi tuolla tasolla kaiken aikaa, minä ainakin hukkaisin itseni kokonaan, en kohta enää tietäisi missä olen ja kuka olen, kun toinen voi noin vapaasti (väkivaltaisesti) eikun vapaasti (väkivaltaisesti) oikeista ajankohtaisista tunteista huolimatta kommunikoida jotenkin teoreettisella tasolla itsensä kokonaan meneillään olevasta pystyen irrottautumaan. Tällaisiakin ajatuksia minulle heräsi? Mistä se sitten kertoo, mutta itse kokisin tuonlaatuisen vastailun epämiellyttävänä ja sellaisena, että se vastapuoli jotenkin ylisuojelee ja ylikorrektoi itsensä, ei anna itsestään mitään, ei pysty oikeasti olemaan omana itsenään läsnä, vaan tarjoilee minulle jonkinlaista epätodellista, paranneltua versiota itsestään, ja se tosi ihminen ei ole saatavilla ollenkaan.”
En suostunut kuuntelemaan. Ystävänihän oli hurjan mukava, lämmin ja empaattinen ihminen (huolimatta suurista haasteistaan kognitiivisen empatian eli muiden tunteiden ymmärtämisen kanssa). Lähes vastakohta empatiakyvyttömälle eksälleni, vaikka tämän tapaan vahvasti Asperger-piirteinen onkin. Reilu vuosi sitten kerroin parille kaverille, että minuun kohdistui väärinkäyttöä, mutta sen jälkeen yritin kieltää asian, enkä puhunut kenellekään muulle ennen alkukevättä.
Meidän ystävyydessämme on ollut valtavasti hyvää ja molemminpuolista tukemista. Hän on auttanut minua todella paljon, ja minä puolestani olen yrittänyt parantaa hänen elämäänsä monin tavoin sekä auttaa hänen töissään ja fyysisissä ja psyykkisissä terveysongelmissaan.
Välillämme on kuitenkin alusta asti vallinnut valtadynamiikka, missä hän on hallitsevassa asemassa. Alusta asti hän sanoi minulle usein asioita, jotka saivat minut tuntemaan itseni epämukavaksi ja teki selväksi, että kaikesta pitää voida puhua, ja samaan aikaan, että hänelle ei saanut sanoa vastaan. Alkuvaiheessa en uskaltanut protestoida esimerkiksi silloin, kun hän viime hetkellä päätti, etten saa osallistua useampaan odottamaani tapahtumaan, mm. siksi, että yhdessä oli mukana hänen eksänsä, joka ahdisti häntä, tai silloin kun hän käytti tavatessamme tuntikausia putkeen siihen, että riiteli eksänsä kanssa chatissa.
Ihailin ystävääni ja halusin olla sellainen, joka kelpaisi hänelle. Hyvinvointini alkoi kuitenkin kärsiä pahasti hänen puheistaan. Hän kertoi minulle lukuisista asioista, mitä minussa on vikana, ja miten hänen kaverinsa, kämppiksensä, mielikuvitusystävänsä ja entiset kumppaninsa ovat minuun verrattuna ylivertaisia. Eksille sai kuulemma sanoa seurustelun aikana aiempien kumppaneiden paremmuudesta. Heillä kun oli parempi itsetunto kuin minulla (koska muutaman kuukauden mittaisissa suhteissa ei ehdi tuhota toisen itsetuntoa…). Minusta löytyi loputtomasti vikoja, jopa puheääneni oli hänestä luotaantyöntävä. Usein ystäväni töksäytteli aivan shokeeraavan loukkaavia asioita, joista myöhemmin itsekin ihmetteli, miten saattoi sanoa ääneen jotain niin tökeröä.
Minulle on koko elämäni kerrottu vanhempiani myöten, miten olen surkea, enkä kelpaa mihinkään. Yleensä sanoja on kuitenkin ollut erittäin negatiivinen ihminen, jolle mikään ei kelpaa, joten sen on pystynyt pitkälti ohittamaan. Mutta sitten kun joku jatkuvasti sanoo, että sinä et kelpaa mihinkään, mutta hehkuttaa muita ihmisiä, jotka kyllä kelpaavat, se tuntuu todella paljon tuhoisammalta.
Tunne-elämän ongelmia
Lähentyessämme ystäväni muuttui yhä kontrolloivammaksi, etenkin emotionalisella tasolla, mutta hän myös rikkoi räikeästi itsemääräämisoikeuttani eräässä minulle erittäin tärkeässä asiassa. Hän tyrmäsi tunnereaktioni vääränlaisiksi, ja etten saa kokea asioita kuten koin. Jos suutuin, kun hän oli kohdellut minua ikävästi, hän yleensä suuttui takaisin, mikä on hyvin tyypillistä väärinkäyttäjillä.
Joskus muukin palaute johti vastaavaan. Kerran hän jopa syyllisti minua itseeni kohdistuneesta nettikiusaamisesta, minkä koin tosi ikävänä, ja kun sanoin tästä, hän suuttui. Hän ei myöskään uskonut, että eräs hänen ystävänsä sanoi hyvin minulle inhottavia ja vaarallisia juttuja, vaan se oli hänestä minun keksintöäni.
Jos reagoin johonkin ystäväni sanomaan tavalla, joka ei miellytä häntä, hän monesti loukkaantuu ja kertoo sanatarkasti, mitä minun olisi sen sijaan pitänyt sanoa. Jos hän sanoo jotain, mikä tuntuu ikävältä, minun pitäisi kuitenkin esittää, että se on minusta hyvä juttu. Kun itse olen pyytänyt, ettei hän puhuisi tavalla, joka pahentaa traumojani, toistuvatkin pyynnöt jäävät huomiotta.
Monien autistien tapaan ystävälläni on suuria ongelmia mielen teorian kanssa. Niiden vuoksi hän on tehnyt minusta – kuten monista muistakin – paljon oletuksia, jotka eivät lainkaan pidä paikkansa, mutta on kohdellut meitä kuin ne olisivat faktoja ja hakenut kaikesta todisteita näkemyksilleen. Tuntuu pahalta, ettei hänellä ole koskaan ollut hajuakaan siitä, kuka minä olen. Osa oletuksista perustuu myös hänen pahoihin muistiongelmiinsa. Hän esimerkiksi muistaa usein riitojemme aiheen myöhemmin väärin ja retusoi muutenkin menneisyyttä itseään miellyttävämmäksi.
Iso osa minussa ystäväni mielestä olevia “vikoja” pätee lähinnä häneen itseensä, samalla lailla kuin hän syyttää omista ongelmistaan minua. Kontrolloivuutensa lisäksi ystäväni on useasti projisoinut oman heikon kykynsä asettua muiden asemaan minun ominaisuudekseni. Hän myös valitti, että en kunnioita muita ihmisiä toisin kuin hän. Sittemmin hän myönsi itsekin, että kohtelee minua ennemmin alentuvasti kuin kunnioituksella. Jatkuva mollaaminen ja epärehellisyys tuskin on kunnioitusta, eikä hänen nykyinen käytöksensä minusta vaikuta hänen muidenkaan ystäviensä kunnioittamiselta.
Alkuun ystäväni oli vaikuttanut tunneälykkäältä, mutta myöhemmin ymmärsin, että hänen “tunnetaitonsa” olivat kaikki self-help-kirjoista opittuja. Kommunikaatiokin sujui häneltä vain silloin, jos siihen on jokin skripti. Jossain vaiheessa hän kyseli minulta neuvoja, miten saisi parannettua mielen teoriaansa, mutta kiinnostus tähän lopahti pian.
Ystäväni piti minulta paljon salaisuuksia, joista hänen muut tuttunsa tiesivät. Hän lupasi minulle paljon asioita, isojakin asioita, ja petti toistuvasti lupauksensa, mutta lupasi aina olla jatkossa luotettavampi. Tuskin yllättää, että niin ei koskaan käynyt. Halusin kuitenkin uskoa häntä, koska oli selvää, että hän aidosti halusi auttaa minua, vaikka epäonnistuikin siinä koko ajan. Vasta myöhemmin ymmärsin, ettei hänellä yksinkertaisesti ole kykyä olla rehellinen tai sanojensa mittainen. Lupausten takia tein hirvittävän virheen ja jouduin elämäni pahimpaan pulaan.
Ystäväni alkoi ylipäätään perua ja retusoida aiemmin sanomaansa. Tiedätte kyllä ihmistyypin, joka sanoo jotain, ja myöhemmin perustelee, että ei tämä itse asiassa tarkoittanut tätä, koska _________. Kun on tarpeeksi lipevä suustaan, voi kaikki ikävät tekonsa aina selitellä parhain päin tai toisen syyksi ja kaikki sanomisensa muokata tarkoittamaan sitä, mitä myöhemmin sattuu haluamaan.
Meditaation aiheuttamat tuhot
Alkuvuodesta yritimme ystäväni kanssa käydä pariterapiassakin, vaikka emme parisuhteessa olekaan. Kyseinen terapeutti jätti kuitenkin tökerön fiiliksen meille kummallekin, ja siksi kerta jäi ainoaksi. Esimerkiksi kun sanoin, etten koe kelpaavani yhtään kenellekään, tuntui ettei terapeutti halunnut kuulla koko juttua. Olisin halunnut kokeilla toista terapeuttia, mutta se jäi. Sen jälkeen ystäväni ei ole suostunut juuri keskustelemaan mistään ongelmasta.
Vähän myöhemmin kaikki levisi käsiin. Ystäväni oli menossa meditaatioretriitille, josta oli kertonut muille ystävilleen kuukausia ennen, mutta oli salannut asian minulta. Koin hänen olevan henkisesti ja fyysisesti aivan liian huonokuntoinen retriitille. Meditaatioretriitithän ovat todella raskaita ja johtaneet mm. itsemurhiin ja psykooseihin. Olin kirjaimellisesti sairaana huolesta hänen takiaan.
Retriitti keskittyi suosittuun mutta myös hyvin ongelmalliseen TMI-meditaatioon, joka on aiheuttanut useille tutuilleni vakavia haittoja aina psykoosiin asti. Ystävälläni sen harjoittamiseen liittyy voimakasta dissosiaatio-oireilua, mitä hän oli yrittänyt ratkoa lyhyellä psykoterapiajaksollakin.
Ystäväni pyysi minulta apua retriittiin liittyvän, mm. mielenterveysongelmia koskevan lomakkeen täyttämiseen. Hän kirjasi siihen useimmat lukuisista oireistaan, mutta listasi kaikki “lievinä”, vaikka osa niistä on vaikeita. Hän tiesi, että muuten vaarantaisi mukaan pääsynsä.
Minua hieman lohdutti, että hän sanoi menevänsä takaisin terapiaan retriitin jälkeen. Hän oli alustavasti jo valinnut uuden terapeutinkin sillä perusteella, että tämä oli erikoistunut mm. haastavaan käytökseen ja suuttumuksen hallintaan, vaikka meitä molempia epäilyttikin, riittäisikö tämän osaaminen dissosiaation kanssa.
Retriitin jälkeen ystäväni ei ole ollut enää lainkaan sama ihminen – tai osan ajasta on, mutta erittäin epämiellyttävillä tavoilla käyttäytyvät osat pääsevät valtaan yhä useammin. Hän on jatkuvasti epärehellinen ja suuttuu kaikesta mahdollisesta. Lupauksestaan huolimatta hän ei mennyt terapiaan, vaikka mielenterveyden romahtaminen johtikin siihen, että hän aloitti uuden masennuslääkityksen. Hän valitti pahentuneesta ahdistuksesta, ja usein vaikuttaa siltä, että hänen todellisuudentajunsa on pahasti hukassa samaan tapaan kuin eksälläni. Dissosiaatiosta ei saanut enää puhua, tai hän raivostui.
Maaliskuussa hän suuttui minulle rajusti, kun yritin kieltää häntä olemasta mukana järjestämässä pientä tapahtumaa sen jälkeen, kun yhteiskunta oli mennyt kiinni. Minusta se oli riski sekä minun (kuutta eri riskiryhmää) että paikalla olleen riskiryhmäläisen kannalta. Hän piti tätä naurettavana ja syytti minua kontrolloivaksi, mikä tuntui tosi inhottavalta etenkin huomioiden, miten kontrolloiva hän itse on ollut minua kohtaan.
Ko. tapahtumasta ystäväni koronan kuitenkin sai ja tartutti sen minuun. Sairastin taudin onneksi lievänä, paitsi vaarallisetkin jälkikomplikaatiot kuten voimakas verenvuototaipumus vaivaavat yhä, kuukausia myöhemmin. Kun menetin joksikin aikaa kävelykykyni jälkioireiden vuoksi, hän hankki lainaan pyörätuolin ja työnsi minua siinä, mistä toki pisteet hänelle. Mieluummin olisin tosin skipannut koko taudin. Ystäväni oli ainoa sosiaalinen kontaktini, ja ilman hänen piittaamattomuuttaan olisinkin välttänyt sen.
Pyysin ystävääni varoittamaan muita samaan tapahtuman osallistuneita. Heidänhän pitäisi olla karanteenissakin. Hän ei suostunut kertomaan heille, koska se olisi paljastanut hänen vanhimmalle ystävälleen hänen olleen tälle epärehellinen. Useampi tapahtumaan osallistunut sairasti sen jälkeen mahdollisia koronaoireita, mutta täyttä varmuutta niiden yhteyteen tapahtumaan ei ole. Ystäväni ei alussa ollut suostua jäämään edes itse karanteeniin, vaan se vaati suostuttelua.
Ajattelin, että ystäväni pyytäisi anteeksi virhearviotaan, jonka seurauksena sain hengenvaarallisen taudin, mistä olin yrittänyt varoittaa. Näin ei käynyt, vaan hän ei ole antanut tapausta minulle anteeksi (muiden hänen kaveriensa kohtelu tapauksessa on niitä harvoja asioita, joissa hän myöntää olleensa epärehellinen, joskin tuntuu pitävän sitä mitättömänä). Tuntemani ihmiset ovat olleet yksimielisiä siitä, että tämä oli kammottavaa, yksi käytti termiä “textbook abuse”. Jotkut ovat tosin myös epäilleet, että ystäväni koki niin musertavaa syyllisyyttä, ettei hän kestänyt sitä ja torjui koko jutun mielestään. En tiedä.
Minulle jäi tästä niin paha trauma, että aloin ensimmäistä kertaa elämässäni änkyttää. Änkytän lähes aina puhuessani, välillä lievemmin, välillä tosi hankalasti. Eniten se vaivaa, jos minun pitää ilmaista omia toiveita, vaikka se olisi vain, että “kaadatko minullekin juotavaa?” Sekin tuntuu liian suurelta asialta minun pyydettäväkseni. Aiemmin olin jämpti ja assertiivinen, nykyään pyytelen olemassaoloani anteeksi.
Ystäväni osien vaihtelu on huomattavasti vähemmän hallittua kuin aiemmin. Väkivaltainen kumppanini ei koskaan ollut yhtä pelottava kuin ystäväni kylmät ja inhottavat osat. Olen monesti anellut, voisiko paikalle tulla jokin mukavampi osa, mutta usein kuulemma ei voi. Osien vaihtelusta tulee mieleen termi “emotional whiplash”. Ystäväni saattaa kertoa minulle, miten paljon pitää minusta ja miten kivaa hänellä on minun kanssaan, viisi minuuttia myöhemmin hän ei halua edes nähdä minua koskaan.
Ystäväni on kertonut ystävilleen ja muillekin ihmisille minusta runsaasti epätosia asioita (osan hän kenties itsekin uskoo), jotka ovat saaneet heidät suhtautumaan minuun negatiivisesti, ja levitellyt yksityisasioitani muille, vaikka on luvannut lopettaa sen. Minun ja ym. vanhimman ystävänsä lisäksi hän on kohdellut useita muitakin ystäviään todella ikävästi tänä keväänä ja kesänä.
Hän on piilotellut minulta yhä useampia juttuja, vaikka monet niistä on ollut helppo arvata. Toisaalta hän alkanut kertoa muunneltua totuutta pienistä ja vähäpätöisistäkin jutuista, kuten eksäni teki, eikä vaikuta enää edes välittävän, jääkö kiinni. Tuntuu että ymmärrettyään miten epärehellinen on ollut, hän ei enää jaksa edes yrittää puhua totta.
Hyytävintä on, miten paljon ystäväni käytös muistuttaa ex-kumppaniani, ihan jatkuvasti. Nämä kaksi ihmistä ovat aivan erilaisia. Silti molemmat ovat tehneet minulle lukuisia samanlaisia ikäviä asioita, ja sitä on vaikea käsittää. Välillä ystäväni on toiminut jopa selvästi inhottavammin.
Olisi toki helpointa ajatella, että no, varmaan vian sitten täytyy olla minussa. Väärinkäyttäjät tyypillisesti projisoivat ongelmiaan uhreihinsa ja gaslightaavat näitä, kuten minullekin on tehty. Eksäni väitti, että hänessä ei ollut mitään vikaa, vaan minä olin mielisairas, väkivaltainen ja hyväksikäyttäjä. Kun olen sanonut ystävälleni, että hän käyttäytyy minua kohtaan tavalla X, hän tyypillisesti vastaa, että ei vaan sinä teet niin. Silloinkin kun olen valittanut, että hän huijasi minua lupauksillaan, hän sanoo, että ei vaan minä huijasin häntä siinä(???).
“Manipulators will also claim that the victim is the one who is at fault for believing lies that they were conned into believing, as if the victim forced the manipulator to be deceitful.” Tämä sitaatti ei ole kirjasta vaan Wikipediasta. Tämä on niiin tuttua, ystäväni on lähes kaikista valheistaan ja pettämistään lupauksista syyttänyt minua.
Toki olen itsekin tehnyt virheitä. Väärinkäytön ja sen aiheuttamien traumojen seurauksena olen varsinkin suuttuneena sanonut ikäviä juttuja (pyrin kyllä olemaan lyömättä vyön alle, vaikka olisin miten vihainen). Minulla on ollut muutamia hankalia osia, jotka ovat kehittyneet puolustamaan minua kaltoinkohtelulta, mutta ovat tehneet sitä välillä turhankin hanakasti. Olen saanut niitä varsin hyvin käsiteltyä, vaikka se onkin tehnyt minut haavoittuvaisemmaksi väärinkäytölle. En ole aina osannut ottaa huomioon ystäväni neurokirjopiirteitä, vaikka olen yrittänyt. Etenkin siitä tunnen voimakasta syyllisyyttä.
Bancroftin kirja muistuttaa, että väärinkäyttö ei ole koskaan ihmissuhdedynamiikan syytä, vaan väärinkäyttäjän (vaikka todellisuudessa asiat tuskin ovat aina ihan näin mustavalkoisia).
Traumoja
16 vuotta väkivaltaisen ja alkoholisoituneen kaltoinkohtelijaäidin kanssa tai 16 vuotta väkivaltaisen ja päihdeongelmaisen väärinkäyttäjäpuolison kanssa ei koskaan aiheuttanut minulle läheskään yhtä pahoja traumoja kuin ystäväni väärinkäyttö (ja ne aiemmat traumat olen joka tapauksessa saanut korjattua). Kumpikaan heistä ei saanut aikaan jopa päiviä lähes yhteen menoon kestäviä kauhukohtauksia, koko kropan tärinää minuuttikausia pienenkin rasahduksen takia tai ulospäinsuuntautuneen persoonallisuuden muuttumista pelokkaaksi ja alistuneeksi, saati että olisin pelännyt muita ihmisiä.
Luulen, että kumppanilleni olennaisinta oli vakuuttaa muut ihmiset kuin minä siitä, että hän on hyvä tyyppi, kuten väärinkäyttäjille usein on. Ystävälleni taas on tärkeintä kokea itse, että hän on hyvä ihminen. Hän haluaa olla luotettava, turvallinen, hyvä kuuntelija, ottamaan muut huomioon, ottamaan vastaan palautetta, kunnioittamaan muita jne. Se on hänelle tärkeää. Kun jokin hänen tekemänsä sotii räikeästi näitä ideaaleja vastaan, hän säätää mentaalisia mallejaan niin, että voi silti kokea olevansa näitä asioita. Usein hän perustelee, että jokin kritiikki ei voi päteä, koska hän ei “ole sellainen ihminen”, vielä useammin se on implikoitua.
Säännöllinen mollaaminen, mitätöinti, alentuvasti puhuminen, manipulointi, gaslightaus, emotionaalinen kontrollointi, massiivinen epäluotettavuus ja loukkaavien epätosien väitteiden levittäminen minusta on saanut minut tuntemaan oloni täysin arvottomaksi, ja että minulla ei ole oikeutta mielipiteisiin, tunteisiin tai tarpeisiin. Tuntuu ettei minusta ole mitään jäljellä. Olen vain varjo entisestäni, jos sitäkään.
Saan akuutistakin stressistä usein pysyviä elinvaurioita, ja ystäväni takia vointini on heikentynyt yli kymmenen kertaa viimeisen kahden vuoden aikana. Viimeksi sairastamani gastropareesi paheni tavalla, joka tekee hyvin vaikeaksi pysyä hengissä, koska pystyn syömään vain alle 50 grammaa kerralla ja laihduin jo kahdessa kuukaudessa 10 kiloa. Satuttaa syvästi, ettei hän tunnu edes välittävän koko asiasta.
Aiemmin ystäväni yritti korjata aiheuttamiaan traumoja (sen sijaan että olisi puuttunut niiden hänestä johtuviin syihin), mutta aiheutti vain paljon uusia. Hän kehitteli mitä mielikuvituksellisempia selityksiä sille, mikä “minussa on vikana”, kun traumatisoidun kaltoinkohtelusta – paranoiasta ja kiintymyssuhdehäiriöistä aina siihen, että traumani olivat vain huomionhakuisuutta. Bancroftin teos kuvaa tätä harvemmin esiin nostettua kaltoinkohtelun muotoa osuvasti:
“An abusive man who is adept in the language of feelings can make his partner feel crazy by turning each argument into a therapy session in which he puts her reactions under a microscope and assigns himself the role of “helping” her. He may, for example, “explain” to her the emotional issues she needs to work through, or analyze her reasons for “mistakenly” believing that he is mistreating her.”
Ystäväni on moneen kertaan todennut, että olen merkittävästi parantanut hänen elämäänsä, ja että hän on pilannut minun elämäni. Toki häntäkin ahdistaa tuo jälkimmäinen, mutta hän sanoo, että onneksi voi vain blokata (dissosioida) sen pois. Harmi etten itse voi.
Toisin kuin menneisyyden traumoja, jatkuvaa traumaa (CTS) ei myöskään ole mahdollista hoitaa. Se kun ei perustu menneisyydessä tehtyyn ja päivittämättä jääneeseen tilannearvioon turvattomuudesta, vaan nykyolosuhteiden tosiasialliseen turvattomuuteen.
Mutta… ei hän tekisi niin
Oletin alun perin, ettei kukaan uskoisi minua. Eksänikin oli kaikkien mielestä mukava tyyppi, hänellä ei tainut olla yhtään vihamiestä. Siksi juuri kukaan ei uskonut kertomaani vakavasta väärinkäytöstä – vaikka todisteistakin siitä on. Ajattelin, että vielä vähemmän kukaan uskoisi minua ystäväni suhteen. Hänhän on kaikkien mielestä poikkeuksellisen mukava ja kiltti ihminen, joka välittää vahvasti muiden hyvinvoinnista.
Minun ja ystäväni yhteiset kaverit, joille olen uskaltautunut puhumaan, ovat kuitenkin uskoneet minua. Kertomani on tietysti ollut heille järkytys, mutta he ovat toisaalta tienneet hänen pahoista mielenterveysongelmistaan. Useampi heistä oli ihmetellyt jo pitkään, miksi hän ei ole suostunut hakeutumaan terapiaan.
Why Does He Do That? muistuttaa siitä, että suurin osa väärinkäyttäjistä on mukavia ja kivoja. Seassa on itkeviä feministimiehiä ja kodittomien kissojen hoivaajia. Väkivaltainen äitini oli väkivaltaa vastustava rauhanaktivisti.
Yksi syy lisää, miksi ystäväni väärinkäyttö on satuttanut minua paljon enemmän kuin muiden on se, että hän on niin mieletön tyyppi muuten. En koskaan pitänyt äidistäni, hän oli epämiellyttävä ihminen. Eksääni taas en luottanut oikein koskaan, koska hän hyvin varhaisessa vaiheessa teki selväksi, ettei se kannata.
Ystäväni kuitenkin on huomattavasti mukavampi ja kiltimpi ja pyrkii toimimaan mahdollisimman hyvin muita kohtaan, tai ainakin ennen pyrki. Tuntuu sanoinkuvaamattoman hirveältä joutua sellaisen ihmisen kaltoinkohtelemaksi.
Runsaiden ikävien kokemuksien jälkeen ystäväni oli ensimmäinen ihminen, johon olen elämässäni oikeasti luottanut. Hän vaikutti alkuun niin luottamuksen arvoiselta. Ajatuskin siitä, että pystyisin koskaan enää luottamaan kehenkään (kun ystävääni ennen oli jo kolme paljon valehtelevaa ihmistä) tuntuu täysin absurdilta. Jo pelkästään muiden ihmisten kanssa tekemisissä oleminen on äärimmäisen ahdistavaa.
Kun tutustuin ystävääni, viimeinen ajatukseni oli, että joutuisin tekemään hänestä rikosilmoituksen. Aiemmin minulle pahaa tehneiden ihmisten kohdalla jäi kuitenkin kaduttamaan, etten toiminut niin. Ystäväni ei ole ollut fyysisesti väkivaltainen, mutta eräästä hänen teoistaan maksimirangaistus on kaksi vuotta vankeutta.
Miten rakastettava ja hyvinvointityöpajoja pitävä ihminen voi tehdä kauheuksia, jopa vaarantaa ihmishenkiä? Miten se on mahdollista? Bancroftin mielestä se ei ole vain mahdollista, vaan jopa yleistä, mutta ei se lohduta, tai auta ymmärtämään miten.
Monen mielestä koko pohdinta väärinkäytön etiikasta ja syistä saattaa olla turhaa. Väärinkäyttäjiä vältetään, siinä missä vaikkapa tartuntatauteja, eihän sekään ole moraalinen kysymys. Jos joku kohtelee huonosti, eihän tämän kanssa tarvitse olla.
Käytännössä tuo ajatus on hyvin etuoikeutettu. Vammaisella on arvioitu olevan jopa kymmenkertainen todennäköisyys joutua väärinkäytön uhriksi vammattomiin verrattuna. Jos ei kykene itsenäiseen elämään (ja kaltoinkohtelun ja koronan seurauksena fyysinen terveyteni on romahtanut entisestään, joten kykenen siihen vielä paljon aiempaa huonommin), eikä elämässä ole tarpeeksi terveitä ihmissuhteita, voi olla pakko tyytyä muuhun, kuten tein eksäni kanssakin. Ilman ystävääni en pysy hengissä. Ei toki tällaisen elämänlaadun kanssa ole hirveästi väliksikään, ja tuntuu että hänelle vielä vähemmän.
Bancroftin mukaan väärinkäyttäjä pystyy harvoin lopettamaan väärinkäyttöä. Äitini ja entisen kumppanini kohdalla se lieneekin totta. Ystävälläni on kuitenkin niin vahva kasvun asenne, että uskon, että jos hän vain hyväksyy ongelmiensa todellisuuden ja vakavuuden, hän pystyy käsittelemään ne ja toimimaan konsistentisti hyvin. Epäilen tosin, ettei se onnistu ilman ammattiapua. Toivon että hänen läheisensä rohkenisivat kannustaa siihen eksplisiittisemmin.
Trauma-aiheinen lukuni kirjassa Hyvä mieli: päivitä aivosi parempaan elämään päättyy näin: “Lundy Bancroft muistuttaa: ”Kun ihmiset valitsevat neutraaliuden sinun ja [väärinkäyttävän] kumppanisi välillä, käytännössä he tukevat häntä ja hylkäävät sinut, vaikka kuinka väittäisivätkin toisin”. Tylyä, mutta ikävä kyllä totta. Judith Lewis Herman muotoilee saman vielä jyrkemmin: ”On moraalinen mahdottomuus pysyä neutraalina tässä konfliktissa. Sivustakatsojan on pakko valita puolensa. On hyvin houkuttelevaa valita tekijän puoli. Tekijä pyytää sivustakatsojalta vain, että tämä ei tee mitään.” Meillä kaikilla on yhteinen vastuu traumaselviytyjistä.”
Jotkut ovat vihjailleet, että minulla on Tukholman-syndrooma, kun puolustelen ystävääni väärinkäytöstä huolimatta. Hän on tehnyt hirveitä asioita, mutta hän on myös niin paljon muuta, minulle hyvin rakas ystävä. Olen pettynyt ja surullinen minulle tehdyistä asioista, mutta silti toivon hänelle vain hyvää. Joskus suututtaa, mutta vihan sijaan haluan tuntea myötätuntoa. Olennaisin kysymys ei liene, että miksi hän tekee näin vaan, miten saamme hänelle apua? Miten estämme häntä vahingoittamasta ja vaarantamasta lisää muita ihmisiä?
(Tästä tekstistä on jätetty pois joitain kaikkein traumaattisimpia juttuja, yksityisasioita minun ja muiden osapuolten suojelemiseksi sekä mahdolliseen oikeusprosessiin liittyviä asioita. Niiden kanssa se olisi vielä paljon karumpi.)
EDIT: Tekstin käsittelemä henkilö halusi siitä pois yhden asian, joka ei hänen mielestään ollut todenmukainen.
EDIT: Kirjoittamani artikkeli dissosiaaatiosta, ihmissuhteista ja väärinkäytöstä auttaa selittämään näitä tapahtumia. Minulla on työn alla selvästi tiedeartikkelimaisempi teksti dissosiaation ja psykoosin välisestä yhteydestä, joka sekin tarjoaa joitain selityksiä.
Aivohakkeroinnista apua omiin ja fiktiohahmojen solmuihin
Minun ja Kaj Sotalan uudessa kirjassa Hyvä mieli: päivitä aivosi parempaan elämään on muutamia aivohakkerointitekniikoita, joista voi olla hyötyä myös fiktion kirjoittajille: fokusointi ja Internal Family Systems. Ne on tarkoitettu ennen kaikkea psykoterapiaan ja itsetuntemuksen lisäämiseen, mutta niillä voi tehdä paljon muutakin.
Näitä tekniikoita käsittelevät osiot kirjassamme ovat enimmäkseen Kajn käsialaa, hänellä on IFS:stä jonkinasteinen koulutuskin, mutta itsekin olen käyttänyt niitä paljon. Olemme pitäneet myös IFS:n käytöstä fiktiohahmojen luomisessa työpajan reilu vuosi sitten, se oli osallistujien mielestä hyödyllinen.
Fokusointi ja IFS perustuvat tuntemusaistiin (felt sense), joka on jokaiselle kirjoittajalle tärkeä aisti, mutta sen eksplisiittistä hyödyntämistä voi harjoittaa. Tuntemusaistin välittämiä epämääräisiä viboja eli merkitystuntemuksia kuvataan usein sellaisiksi kuin vaikkapa “sana on ihan kielen kärjellä”. Itse käytän usein esimerkkiä “bändinnimiaisti”: useimmat ihmiset tunnistavat fiiliksen, että muutama peräkkäinen sana kuulostaa joissain tapauksissa ihan bändin nimeltä. Musiikkityylinkin voi pystyä kuvittelemaan.
Fiktion tai runojen kirjoittaja käyttää tuntemusaistia jatkuvasti. Jos esimerkiksi hahmosta tai tapahtumapaikasta on tietty fiilis, kuten yleensä on, se on merkitystuntemus. Jos jokin sana ei tunnu ihan oikealta, mutta on selkeä kokemus siitä, millainen oikean sanan pitäisi olla, sekin on merkitystuntemus. Jos tuntemusaistia harjoittaa, nämäkin jutut voivat sujua paremmin.
Fokusointi on yksi tapa opetella kuuntelemaan kehoaan ja mieltään. Se muistuttaa hieman meditaatiota, mutta on selkeämmin keskustelua oman itsen kanssa. Sitä on vaikea selittää lyhyesti, niin ettei syntyisi väärinkäsityksiä, mutta kirjassamme on ohjeet, ja netistä löytyy paljon englanninkielisiä ohjeita, sekä myös joitain ohjattujen meditaatioiden tyyppisiä äänitteitä.
Olennaista on, että kuunnellaan millaisia tuntemuksia keholta tulee, vaikka ne olisivat erilaisia kuin mitä olettaa. Useinhan teemme päätelmiä ja analyysejä tuntemuksistamme, sellaisia jotka tuntuvat loogisilta (esim. “suutuin kumppanilleni siitä, että hän oli myöhässä, koska myöhästymällä hän osoittaa, ettei arvosta minua tarpeeksi”). Moni ajattelee, että funtsailu ja analyysi on paras tapa selvittää mielensä ja tunne-elämänsä kiemuroita.
Ongelma on se, että todellinen tunnelogiikka ei useinkaan ole loogista, vaan voi tuntua täysin järjettömältä, eikä yhteyksiä aina pysty päättelemään. Fokusoinnista sanotaan usein, että siitä tietää, että on onnistunut käyttämään tekniikkaa, eikä vain keksinyt juttuja, jos paljastuu jotain, jota ei olisi ikinä osannut arvata.
Internal Family Systems eli “sisäisen perheen malli” on alun perin perheterapian kautta kehitetty psykoterapiamalli. Siinä ihmisen mieli hahmotetaan kokoelmana erilaisia osia, joilla on haluja ja tavoitteita, joista ihminen ei ole välttämättä itse lainkaan tietoinen, mutta ne haluavat aina ihmiselle hyvää. Osat ovat kehittyneet usein lapsuudessa, mutta niitä voi syntyä aikuisenakin.
Osien takana on usein jonkinlainen trauma, mutta ei välttämättä sellainen, mitä traumoilla normaalisti ajatellaan. Niitä on usein kutsuttu pienen t:n traumoiksi tai mikrotraumoiksi. Kukaan ei todennäköisesti sairastu PTSD:hen siksi, että koulukaveri nälvi tai äiti ärähti, mutta silti niillä voi olla pysyviä vaikutuksia omaan ajatteluun ja käytökseen.
Jos on aina myöhässä, suhtautuu töihinsä ongelmallisen perfektionistisesti tai ostaa salikortin, mutta ei koskaan mene salille, kyseessä on jokin osa – joka haluaa sinulle hyvää, vaikka sen teot tuntuisivat lähinnä itsesabotaasilta. Kuten jo kirjoitin, tunnelogiikka voi olla hyvin epäloogisen tuntuista. Kaj muistelee kirjassamme, että hänellä oli eräs osa, joka pelkäsi lapsuutta ja reagoi tähän haikailemalla takaisin lapsuuteen. Voit päätellä, että et jaksa mennä salille, koska olet laiska ja mukavuudenhaluinen, mutta todellinen syy voi olla jotain ihan muuta.
Useimmista psykoterapioista poiketen IFS:ää voi tehdä myös yksin (ehkä paras IFS-kirja on nimeltään Self-Therapy), vaikka esimerkiksi vakavia traumoja ei välttämättä olekaan hyvä idea yrittää purkaa itsekseen. IFS:ää (ja tuntemusaistia) käyttämällä voit neuvotella osan kanssa löytääksesi sen tavoitteet ja selvittääksesi, suostuisiko se tavoittelemaan niitä jollain muulla tavalla. Esimerkiksi jos jokin osa pelkää, että muut kävelevät ylitsesi, ja saa sen takia raivokohtauksia, se voisi löytää jonkin muun tavan pyrkiä samaan, josta on vähemmän haittaa.
Osilla on usein myös polarisoituja osia, eli esimerkiksi yksi osa haluaa rehkiä koko ajan, siinä missä toinen tahtoisi vain rentoutua. Näin syntyvät ristiriitaiset persoonallisuudenpiirteet ja sisäiset konfliktit, jotka ovat fiktion kirjoittamisessa tärkeitä. Sisäinen konflikti voi kirjoittaessajäädä ulkoisten konfliktien (hahmo vs. hahmo tai hahmo vs. maailma) jalkoihin. Aikoinaan blogissa arvostelemani ikisuosikkini How to Write a Damn Good Novel II oli sitä mieltä, että juuri sisäinen konflikti tekee romaanista hyvän sijaan niin koukuttavan, että sitä ei voi laskea käsistään.
Osat reagoivat myös muiden ihmisten osiin. Tosielämässä tästä syntyy esimerkiksi parisuhdekonflikteja, jotka voivat ulkopuolisen silmissä vaikuttaa naurettavilta (miksi joku kokisi toisen hylkäävän siksi, että tämä unohti pestä tiskit, kun se oli ilmiselvä unohdus?). Hahmottamalla muita ihmisiä kokoelmana osia on usein helpompi ratkoa ongelmia ja konflikteja, esimerkiksi X ei ole mulkku, vaan hänellä on vaikea osa, joka reagoi omiin osiini. Fiktiossakaan tietysti hahmojen, pahistenkaan, ei ole tarkoitus olla mulkkuja, vaan aitoja ihmisiä, joilla on ongelmia.
IFS voi auttaa myös tekemään kuvitteellisista ongelmista monisyisempiä. Ei ole olemassa yhtä ainoaa masennusta tai alkoholismia. Yhden ihmisen päihdeongelma voi johtua syistä A, B ja C, toisen taas B, E, F ja G, joita pahentavat kumppanin ominaisuudet H ja I – ominaisuudet jotka eivät välttämättä ole itsessään mitenkään ongelmallisia, vain tässä nimenomaisessa kontekstissa. Osat voivat olla niin tukahdutettuja, että jokin ihmisen ominaisuus saattaa nousta esiin vaikkapa vasta vakavassa kriisissä.
Jos olet tutustunut Kimmo Takasen bestsellerkirjoihin tunnelukoista, tämä kuulostaa ehkä tutulta. IFS on vähän samanlaista kuin skeematerapia (ja jotkut muutkin psykoterapiamuodot), johon Takasen tunnelukot perustuvat, mutta mielestäni se on selvästi tehokkaampaa ja soveltuu ehkä myös paremmin fiktiokirjoittamiseen.
Tunnelukot-kirjoissa lähestymistapa on usein, että käyttäydyn tavalla X, joten (katson taulukosta) syy on varmaan Y, joka johtuu siitä, että vanhempani tekivät Z. Mutta samanlaisen käytöksen takana voi olla hyvin erilaisia, jopa päinvastaisia syitä, eivätkä ne aina johdu vanhemmista tai lapsuudesta. IFS:ssä on joskus mahdollista korjata pitkäaikainen ongelmallinen käytösmalli jopa vartissa, vaikka usein osien kanssa joutuukin juttelemaan useita kertoja, ennen kuin saa edes niistä kunnolla kiinni.
Internal Family Systemsissä osat eivät myöskään aina ole sisäisiä lapsia, vaan monia solmuja syntyy myös nuoruudessa ja aikuisiässä. Toisaalta osat eivät aina aiheuta ongelmia vaan voivat olla vaikkapa tsemppaavia, siinä missä tunnelukko-termi ohjaa vahvasti tiettyyn, patologisoivaan suuntaan – IFS:n motto on, että kaikki osat ovat tervetulleita. Tunnelukot-kirjojakin voi kyllä minusta käyttää hyvin apuna fiktiohahmojen luomiseen ja syventämiseen.
Mies on evoluution bugi, t: mies
Melvin Konnerin Women After All: Sex, Evolution, and the End of Male Supremacy on varsin hämmentävä kirja. Sitä on lähdetty markkinoimaan erittäin provosoivalla asenteella, esimerkiksi kirjan takakansiteksti alkaa näin:
“There is a human genetic fluke that is surprisingly common, due to a change in a key pair of chromosomes. In the normal condition the two look the same, but in this disorder one is malformed and shrunken beyond recognition. The result is a shortened life span, higher mortality at all ages, an inability to reproduce, premature hair loss, and brain defects variously resulting in attention deficit, hyperactivity, conduct disorder, hypersexuality, and an enormous excess of both outward and self-directed aggression.
It is called maleness.”
Eli miessukupuoli on evoluution “bugi”, joka johtaa monenlaisiin terveydellisiin, psykologisiin, henkilökohtaisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin. Ja Konner on siis itse mies. Hän on lääkäri, antropologi ja biologi, joten sinänsä hänellä jos jollakulla on kredentiaalit tällaisen teoksen kirjoittamiseen (Konnerin edesmennyt vaimo oli muuten erittäin tunnettu antropologi Marjorie Shostak, joka teki mm. uraauurtavaa ja pitkälti naisen asemaan keskittyvää tutkimusta afrikkalaisesta !Kung-heimosta.)
Kredentiaalit eivät tietenkään tarkoita, ettei kenelläkään ole mennyt herneitä nenään. Itse kirja ei enimmäkseen kuitenkaan ole aivan yhtä provosoiva kuin mainostekstinsä, alkua ja loppua lukuunottamatta. Se on 90-prosenttisesti tiedekirja, jossa välillä mukana on feminismiä, huumoria ja jopa runoutta (tiesitkö, että Darwinin isoisä Erasmus Darwin kirjoitti enemmän tai vähemmän eroottisia runoja kasveista?).
Kirjan tiedeväitteitä on kyllä kritisoitukin, muitakin kuin vain sitä, että mieheys on evolutiivinen häiriö. Esim. tämä Amazon-arvostelu listaa muutamia kirjan hämäristä näkemyksistä etenkin antropologian puolelta.
Tämä on kuitenkin ennen kaikkea kirja biologian ja sukupuolen vaikutuksista toisiinsa. Kirjassa on valtavat määrät evoluutiobiologiaa ja sukupuolen biologiaa (miten rupuinen ja ongelmallinen Y-kromosomi syntyi?), josta iso osa keskittyy eläimiin, esimerkiksi siihen millaisia uroksen ja naaraan erot ovat eri lajeilla ja millaisia erilaisia parittelustrategioita on olemassa.
Olisi saattanut toimia paremmin tehdä tästä kaksi erillistä kirjaa, tai vähentää eläimillä argumentointia. Tosin esim. lähisukulaisten simpanssien ja bonobojen vertailu oli kiinnostavaa ja mielekkäämpää kuin infodumppausta muistuttava kuvailu eri lintulajien kumppanien houkuttelutavoista. Ihmisapinoiden tutkimus on muuten siinäkin mielessä mielenkiintoinen tieteenala, että se on äärimmäisen naisvaltainen, mikä kirjassakin mainitaan.
Historian ja antropologian näkökulmat olivat mielestäni keskimäärin kiinnostavampia (toki niissä oli myös enemmän minulle uutta), esimerkiksi osuus polygyniasta ja polyandriasta eli moniavioisuudesta ja erityisesti tämä kohta eräistä Amazonin alueen kulttuureista, jotka uskovat, että lapsella voi olla useampi isä.
“These cultures do not recognize singular biological paternity but say that a pregnant woman should have sex with more than one man so that each can contribute to the baby’s development in the womb. While this can’t happen biologically, there is evidence from some of these cultures that children with more than one “father” are more likely to survive.”
Sukupuoliessentialismia teos ei varsinaisesti edusta, eikä ota binääristä kantaa sukupuoleen, vaikka iso osa kirjasta keskittyykin aiheeseen miehet vs. naiset. Kirjan ensimmäinen varsinainen luku alkaa pitkällä kolmannen sukupuolen ja transsukupuolisuuden käsittelyllä. Tiedoksi translukijoille, kirjassa käytetään enimmäkseen vanhaa TS-ilmausta TG:n sijaan. Kirjassa on myös mahdollisesti triggeröiviä asioita liittyen seksuaaliseen väärinkäyttöön.
Sukupuolirooleja käsitellään lähinnä siinä, miten ne eivät voi kumota biologian vaikutuksia (esim. jos ihmisen aivot kokevat olevansa miehiset, tätä ei yleensä voi onnistuneesti kasvattaa naiseksi), siinä, miten ne ovat usein biologian kanssa ristiriidassa tai vanhentuneita (esim. miesten suuremmasta fyysisestä voimasta on nyky-yhteiskunnassa huomattavasti vähemmän hyötyä kuin aiemmin).
Kirja murskaa monia harhaluuloja naisista sukupuolena. Naiset ovat itse asiassa keskimäärin miehiä loogisempia ja vähemmän tunteellisia. Naiset kyllä itkevät miehiä enemmän, mutta kyynelten syynä ovat lähes aina miesten aikaansaamat katastrofit, jotka johtuvat miesten holtittomien tunteiden aikaansaamista päätöksistä. Naiset soveltuvat tutkimusten mukaan miehiä paremmin johtaviin asemiin.
Toisaalta monet sukupuoliroolit myös keskimäärin pitävät paikkansa. Esimerkiksi se, että miehet ovat väkivaltaisempia, tekevät paljon todennäköisemmin henkirikoksia ja aloittavat sotia. Konner argumentoi, että naiset ovat lähes kaikessa keskimäärin ylivertaisia ja yhteiskunnalle vähemmän haitallisia kuin miehet.
Naisten asema ja tasa-arvo paranee koko ajan, esimerkiksi länsimaissa naisten osuus suuryritysten johdossa ja STEM-aloilla. Etelä-Koreassa oli vielä 80-luvulla vahva toive saada mieluummin poikalapsi kuin tyttö. Nyt tyttövauvoja toivotaan jopa enemmän. Konner esittää tieteellisiä tutkimuksia perusteluiksi sille, että yhteiskunnan kehitys ei pelkästään paranna naisten asemaa, vaan jopa vahvemmin naisen aseman paraneminen kehittää yhteiskuntaa.
Kirjassa myös esitetään, etteivät miehet sinänsä ole tarpeellisia, eivät lisääntymisen kannalta eivätkä muutenkaan. Naiset pystyvät lisääntymään ilman miehiä (jos sukusolut saadaan jostain), miesten on mahdoton lisääntyä ilman naisia. Muutamia eläinlajeja onkin olemassa, joissa on pelkästään naaraita tai naaraat voivat lisääntyä ilman urosta, jos sellaista ei tule vastaan.
Aivan teoksen lopussa, luvussa #YesAllWomen (jossa käsitellään myös esim. mansplainausta) mennään päätöspuheenvuorossa jo humoristiselle trollilinjalle:
“In a more distant future, evolution could go much further, as some species have done, although ours would be under our own—or at least women’s—control. Men reduced to diminutive parasites that sink their teeth into women’s sides and fuse with them, delivering a periodic pulse of sperm? Somehow I don’t see women choosing that, although it does fulfill the age-old romantic goal of two becoming one. As for the black widow or praying mantis solutions, women would have to change their appetites pretty drastically—but culinary fashion does evolve.“
Korona-aika mutkistaa ja joskus helpottaakin vammaisten elämää
Korona-ajasta vammaisnäkökulmasta voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan, ja eiköhän sellaisia joku vielä kirjoitakin. Itse en kirjoitusvaiheessa olisi toki voinut mitenkään arvata, että minun ja Kaj Sotalan tuore teos Hyvä mieli: päivitä aivosi parempaan elämään ilmestyisi tällaiseen maailmaan, vaikka se kertookin paljon myös yksilön ja yhteiskunnan suhteesta ja pitkäaikaissairaan asemasta yhteiskunnassa.
Tämä aikakausi on myös mainio esimerkki kiistellystä, mutta monella tapaa myös paikkansa pitävästä vammaisuuden sosiaalisesta mallista, eli siitä ajatuksesta, että yhteiskunnan rajoitteet vammauttavat vammaisen. Yhtäkkiä hieman vastaavia rajoituksia vain tulee terveillekin.
Vammaisuus on noussut julkiseen keskusteluun COVID-19-riskiryhmien myötä, mikä on tietysti hyvä juttu. Uskon, että moni on vasta nyt havahtunut siihen, miten suuri osa ihmisistä on pitkäaikaissairaita, kun “ihan tavallisetkin” työkaverit ja kaverit ovat yhtäkkiä hengenvaarassa. Esimerkiksi astmaa ja kakkostyypin diabetestä sairastaa kumpaakin jopa lähes 10 prosenttia suomalaisista, verenpainetautia 20 % ja reumasairauksiakin useampi prosentti.
Periaatteessa yhteiskunta elää nyt riskiryhmien ehdoilla, mutta samalla niihin kuuluvien hengen arvoa halutaan vähätellä. “Korona on käytännössä vaaraton muille paitsi vanhuksille ja pitkäaikaissairaille”, mikä ei ole totta (ja koronaviruksessa on kyse paljon muustakin kuin kuolemisesta, esimerkiksi pitkäaikaishaitoista), mutta antaa myös kuvan, että näillä miljoonilla suomalaisilla olisi vähemmän arvoa.
Minulla on kuusi COVID-19:n riskitekijää, ja suurin osa ystävistäni kuuluu riskiryhmiin. Onneksi sairastin taudin lievänä, mutta vielä nytkin, melkein 1,5 kuukautta myöhemmin, minulla on jälkioireita (vaikka veri alkaakin ilmeisesti vihdoin hyytyä kunnolla), ja esimerkiksi kuumetta oli eilen enemmän kuin itse taudin aikana.
Hoidon säännöstely
Hoidon säännöstely on vammaisia paljon puhuttanut asia, jonka vammaisaktivistit laskevat eugeniikan muodoksi. Tosiasiahan on, että tehohoito on äärimmäisen rankkaa ja jättää tyypillisesti runsaasti fyysisiä ja henkisiä haittoja, ja sen eväämistä voi pitää perusteltuna esimerkiksi loppuvaiheen syöpäpotilaalta tai vanhukselta, varsinkin jos kaikkia ei ole mahdollista hoitaa.
Hoidon rajoittaminen ei kuitenkaan koske vain erittäin heikkokuntoisia ihmisiä, vaan monissa maissa (myös Suomessa) rajaukset koskevat usein myös esimerkiksi kehitysvammaisia, vaikka heillä olisi hyvä elämänlaatu, jäljellä hyvin mahdollisesti paljon elinvuosia, eivätkä perussairaudet merkittävästi vähennä riskiä toipua koronasta.
Eräässä lukemassani New York Timesin mielipidekirjoituksessa, jota en enää löydä, kirjoittaja päätti sairastuttuaan koronaan, että jos joutuisi sairaalahoitoon, hän ei mainitsisi sairauksiaan eikä ottaisi sähköpyörätuoliaan mukaan, vaan käyttäisi manuaalista sairaalan pyörätuolia ja esittäisi liikuntarajoitteidensa johtuvan vain viruksesta, koska pelkäsi, että muuten ei saisi kaikkea mahdollista hoitoa.
Hollantilainen pyörätuolia käyttävä kaverini otti COVID-19:n iskettyä pois kaikki niveltukensa ja sairausrannekkeensa, koska hänkin pelkäsi joutuvansa hoidon rajoitusten kohteeksi. (Hän ei onneksi joutunut sairaalahoitoon.)
Vammaisten elämänlaadun ulkopuolinen arviointi on kannalta erittäin ongelmallisena pidetty kysymys, koska elämänlaatu on subjektiivinen kokemus, jota ei voi päätellä ulkoisten mittareiden perusteella. Ihminen voi kokea elämänsä laadukkaaksi, vaikka olisi vuodepotilas. Harva pyörätuolin käyttäjä kokee liikkumismuotonsa heikentävän elämänlaatua. Matala älykkyysosamäärä ei tarkoita huonoa elämää.
Elämänlaatua tyypillisesti kuitenkin arvioidaan tutkimuksissa terveydentilan perusteella, esimerkiksi yleinen mittari QALY eli quality-adjusted life years – jossa käytännössä laadukkaat elinvuodet tarkoittavat terveitä elinvuosia.
COVID-19-pandemia rajoittaa pitkäaikaissairaiden hoidon saamista myös muihin sairauksiin. Usein kiireetön hoito on peruttu tai sitä lykätään. Jos hoitoa saakin, kaikki eivät uskalla poistua kotoaan. Jopa syöpäleikkauksia ja muita syöpähoitoja siirretään (joillain potilailla hoitoja on myös kevennetty, jotta mahdollinen koronavirustartunta olisi vähemmän vaarallinen), ja kliinisiä tutkimuksia peruutetaan, mikä sekin osuu erityisesti syöpäpotilaisiin. Fysioterapiaa tai muuta kuntoutusta ei välttämättä saa.
Pandemian takia välttämättömät lääkkeet voivat olla lopussa, joko siksi että niitä käytetään koronaviruksen hoidossa tai lisääntyneiden toimituskatkosten takia. Yhdysvalloissa esimerkiksi eräs vakuutusyhtiö ilmoitti, että lupuspotilaat eivät enää saa resepteillään hydroksiklorokiinia, koska se varataan COVID-potilaille. Suomessa Orion valmistaa hydroksiklorokiinia, eikä siitä ainakaan toistaiseksi ole mitään pulaa.
Esimerkiksi omassa liotyroniini-kilpirauhaslääkkeessäni on toimitusvaikeuksia, enkä pysy hengissä ilman sitä. Onneksi minulla on sitä vielä reilusti jäljellä.
Kotieristys
Toinen vammaispoliittinen asia, joka on erityisesti noussut esiin, on koteihin eristäytyminen. Iso osa pitkäaikaissairaista ei pysty poistumaan kotoaan tai vain ajoittain, joten korona ei juuri muuta elämää. Itse sairauden lisäksi poistumista voivat rajoittaa esimerkiksi tarvittavien apuvälineiden (esimerkiksi sähköpyörätuoli) puuttuminen, avustajatuntien vähäisyys tai se, jos asuu syrjäseudulla, eikä pysty ajamaan autoa. Moni sairas on saanut jotain lohtua siitä, kun terveet myöntävät, että okei, siellä kotona on kuin onkin mälsää kököttää yksin kuukausitolkulla.
Toisaalta monella vammaisella ei ole samanlaista mahdollisuutta eristäytyä karanteeniin, jos tarvitsee apua perheeltä, ystäviltä tai henkilökohtaiselta avustajalta. Monella on useita avustajia, ja avustajalla voi olla useita työnantajia, jolloin tartuntariski kasvaa. Jotkut pitkäaikaissairaat, esimerkiksi syöpäpotilaat ja joitain autoimmuunisairauksia sairastavat, joutuvat käymään jatkuvasti sairaalassa hoitoja varten. Näissä tilanteissa ei paljoa lohduta ajatus, että avataan yhteiskunta, ja riskiryhmät pidetään karanteenissa.
Suomi on pitkään ollut poikkeuksellisen huono länsimaa, jossa asua eristyneenä kotiinsa. Asunnot ovat pieniä, lääketieteellistä, hammashoitoa tai erilaisia terapioita/kuntoutuksia ei usein pysty saamaan kotiinsa (siinä missä esimerkiksi Hollannissa nämä ovat itsestäänselvyys), ruokaostosten toimitus on ollut varsin rajoittunutta, eivätkä postipaketitkaan tule kotiovelle kuin lisähintaan (toisin kuin mm. Hollannissa). Naapurisuhteet eivät tyypillisesti ole yhtä lämpimiä kuin joissain muissa maissa, missä moni tuttuni saa piha- tai kauppa-apua nimenomaan naapureilta.
Suomalainen verkkokauppojen maailmakin on selvästi rajoittuneempi kuin Hollannissa, jossa lähes mitä tahansa saa seuraavaksi (tai jopa samaksikin) päiväksi kotiovelle ilmaisin postikuluin. Joskus kusti on polkenut ovelleni jopa pakasteruokaa (erityisruokavalioihin sopivaa, jota ei saisi isostakaan marketista). Hollannissa myös lähes jokainen ravintola toimittaa ruokaa koteihin, usein ilmaisilla toimituskuluilla.
Pitkäaikaissairaille olennaisinta on kuitenkin tuo lääkärin hoidon puuttuminen. Vaikkapa antibioottitiputusta voi kyllä saada kotiin, mutta jopa Helsingissä erityislääkärin kotikäynnin saaminen voi olla mahdotonta.
Kotiäänestys Suomessa on sentään käytössä, sitä ei ole läheskään kaikissa maissa. Sellaista tosin tuskin saisi kotikaranteeniin.
Etäelämää
Korona-aikana lääkärin vastaanoton tai psykoterapiaa voi saada etänä huomattavasti helpommin kuin ennen. Se on toki kotiinsa jumittuneille sairaille merkittävä hyvä uutinen, vaikka ei kotikäyntejä korvaakaan. Myös muu maailma siirtyy yhä enemmän videopuheluihin.
Eräs pitkäaikaissairas nettituttuni hehkutti iloisena, että oli päässyt ensimmäistä kertaa vuosiin juhliin, peräti kaksiinkin, kun ne pidettiin virtuaalisesti. Nyt etänä voi mennä luennolle, baariin, konserttiin, kirkkoon, museoon tai elokuvafestareille, joskus häihin ja hautajaisiinkin.
Jotkut vammaiset ovat olleet asiasta paitsi tyytyväisiä, myös vihaisia. “Olemme pyytäneet ja anelleet tällaisia palveluita vuosia, ja meille sanottiin, ettei se ole mahdollista, mutta kun vammattomat pyytävät, niin yhtäkkiä ne eivät olekaan mahdottomia”.
Toisaalta joitain vammaisille tärkeitä etäpalveluita saa aiempaa huonommin kysynnän räjähdettyä. Esimerkiksi Briteissä pitkäaikaissairaat käyttivät aiemmin yleisesti ruoan kotiinkuljetusta, kunnes nyt toimitusslotit ovat olleet lopussa, huolimatta siitä, että maan viranomaiset ovat keränneet listaa haavoittuvista ihmisistä, jotta kaupat säästäisivät heille vuoroja
Myös verkkokauppatilaukset voivat tulla selvästi myöhässä, ja tuotteissa voi olla puutteita (toki näin on myös puujalkakaupoissa). Esimerkiksi joillain ulkomaisilla tutuillani on ollut vaikea löytää heille sopivia gluteenittomia tai allergiaystävällisiä ruokia.
Omassa koronaelämässäni etäelämää on ollut vähän, pari Skype-puhelua ja yksi Zoom-tapahtuma. Aika vähän on ylipäätään ihmisiä, joiden kanssa voin jutella netissä edes tekstimuodossa, käytännössä vain kaksi. Sähköpostiin minulla ei oikein riitä voimat.
Olen ollut vähän surullinen siitä, että niistä monista ystävistä, jotka ovat katkaisseet kanssani välit tai muuten antaneet ymmärtää, ettei niin kiinnosta, kukaan ei ole muuttanut mieltään pandemian takia. Itse jotenkin ajattelin, että pienet erimielisyydet alkaisivat vaikuttaa mitättömiltä maailmantilanteen rinnalla ja lämmittelisimme taas välimme tai edes vaihdettaisiin kuulumiset, mutta ilmeisesti ei. Toki heillä on varmasti omat syynsä ja vaikeutensa elämässä.
Voin varmasti kuitenkin puhua muidenkin vammaisten puolesta kuin itseni, kun esitän toiveen, ettei meitä unohdettaisi kriisitilanteen päätyttyäkään. Tarve lääkäreille, ruokaostoksille tai etätapahtumille ei katoa, vaikka koronavirus katoaisi maailmasta. Henkisestä tuesta puhumattakaan.
Runoja karanteenista
Koska Hopeateen ja Hyvän mielen julkkarit peruttiin, kuten pahoin pelkäsin jo koko tapahtumaa alun perin suunnitellessani, eikä virtuaalijulkkareista ole vielä varmuutta, päätin kuvata muutamia videoita, joissa lausun kirjan runoja. Harmikseni kävi ilmi, ettei muistikorttini tue HD-videon kuvaamista järkkärillä, joten laatu ei ole paras mahdollinen – mutta onpahan korkeampi kuin suurin osa Yhdysvaltojen talk show -lähetyksistä tällä hetkellä…
Tällä hetkellä YouTubessa on katsottavana nämä kaksi runoa, Mandala ja Kaikenväriset päivät, mutta lisään lähipäivinä vielä useita runoja tälle soittolistalle.
Monen muun runoilijan tavoin olen yrittänyt tiivistää ajatuksia maailman tämänhetkisestä tilanteesta kirjalliseen muotoon, mutta se tuntuu vaikealta. Muistin kuitenkin, että itse asiassa minulla on jo karanteeniruno, vaikka alun perin se olikin huomattavasti allegorisempi. Tämä teksti ei ole Hopeateeltä, vaan englanninkielinen scifiruno, jonka kirjoitin viime kesänä. Nimeä myöten se tuntuu aika hyytävältä nyt.
Quarantine
fever burns away the infection
it melts, coagulates and vaporizes
cleanses like wildfire
is wildfire
fever burns away the infection
in its death throes
it struggled to spread
but we held it quarantined
fever burns away the infection
and with it, the host
I may have felt a twinge of sadness
it was a cute little planet
but admittedly
dispensible
Kaksi kirjaa ulkona
Uudet kirjani Hopeatee ja Hyvä mieli: päivitä aivosi parempaan elämään ovat nyt molemmat ilmestyneet. Tämä on tietysti erittäin huono aika julkaista kirjoja, kun kirjastot ja kaupat ovat kiinni, runoklubeja ei järjestetä, ja ensi kuun alkuun alustavasti sovitut yhteisjulkkarit (joista kyllä tiesin etukäteen, että ne luultavasti peruuntuvat) on tietysti jouduttu perumaan. Kirjat myyvät kuitenkin ylivoimaisesti parhaiten kädestä käteen. Mediahuomiotakin lienee tulossa vielä vähemmän kuin yleensä.
Monilla olisi toki aikaa lukea, ja molemmat kirjat voi kyllä tilata esim. Ad Libriksestä tai Bookysta, Hyvä mieli ja Hopeatee, ne mahtuvat kyllä hyvin postiluukusta. Sähkökirjoja ei valitettavasti vielä ole, mutta toivottavasti pian on.
Harkinnassa on myös virtuaalijulkkarit, ja minun olisi tarkoitus kuvata runovideoita, kunhan vain saisin aikaiseksi.
Kirjat löytyvät toki myös Goodreadsista, Hyvä mieli ja Hopeatee, kirjailijaa ilahduttaa aina kun joku lisää ne.
Nero avautuu romaanin verran
J. P. Laitisen esikoinen, yhdenpäivänromaani Lume, on oletettavasti monen mielestä rasittava tai jopa raivostuttava kirja, itsenikin mielestä ajoittain, niin tyylin kuin päähenkilönkin puolesta. Henry Qualia on filosofi ja nero, joka on vuosia kehitellyt uutta Fiktiivisen ihmisten teoriaa yhdistämään filosofian, psykologian, neurotieteen ja muutakin (kvalia on yksi kognitiotieteen peruskonsepteja ja tarkoittaa tietoisuuden kokemuksellisuutta).
Yliopistolta Henry sai kenkää jo vuosia sitten, mutta parempi niin, siellä on vain keskinkertaisia näpertelijöitä. Romaani on tajunnanvirtaa Henryn pään sisältä, se kerrostelee tämän teorioita, muistoja ja sen hetkisiä enimmäkseen arkipäiväisiä tapahtumia ja havaintoja leipomossa käynnistä junalippujen ostamiseen. Henry pohtii muistisairasta äitiä ja uskovaista Hanna-siskoa, joskin ennen kaikkea eksää Lauraa, joka makaa sairaalassa toisessa kaupungissa. (Ja avautuu myös muutaman sivun junan ravintolavaunun työntekijälle varsin manipuloivasti.)
Oma tietämykseni kirjan käsittelemistä aiheista varmaankin vaikutti siihen, ettei se tuntunut niin raskaalta kuin olisi voinut. Osan kirjasta ystäväni luki minulle puhelimessa ääneen, mikä oli kiinnostava kokemus, kun en ole kuunnellut lainkaan äänikirjoja. Tajunnanvirtaanhan ääneenluku sopii hyvin. Se toi tekstiin uudenlaisia sävyjä ja nosti monia lauseita eri lailla eloon kuin ne muuten olisivat. Kirjassa on kyllä aika paljon typografista kikkailua, esimerkiksi lihavointia ja kaarisulkuja, mutta ei se tuntunut ongelmalta.
Ensimmäiset 2/3 romaanista vaikutti, että siinä ei tapahdu oikein mitään, vaan vähäinen jännite muodostuu lähinnä Henryn menneisyydestä lukijalle paljastuvista asioista sekä melko abstraktista Lauraan kohdistuvasta huolesta. Sitten dramaattisia käänteitä kuitenkin yhtäkkiä syntyy, ja teoksen loppupuolella draamaa on paljonkin. Loppu tuntui kliseiseltä ja muutenkin vähän ongelmalliselta, mutta oli kuitenkin taidokkuudessaan vaikuttava.
Perunaruno
Tämä runo on mukana kevään aikana ilmestyvässä uudessa runokokoelmassani Hopeatee ja on yksi henkilökohtaisia suosikkejani siltä.
Siikli
torikojussa perunakapat
kauhotaan kukkuroilleen
niihin verrattuna muu jää
vajaaksi
metrin mittaa säilytetään vitriinissä
se on liian hieno rahvaan hyppysiin
kellot ja metrit tarkistetaan meridiaaneista
huomataan: toiset jätättävät aina
kutistuvat, vanuvat, tikittävät ajasta ohi
mukulat jäävät korjaamatta
kiinteä malto, taudeille altis
metri määriteltiin maapallon vyötärölle
kapat keskivertopottujen mukaan
lääkärit levittävät ihmisen neliömetreiksi
nahkaisen kuvitelman ruutupaperille
kehnoksi ristisanatehtäväksi
liikaa tyhjiä ruutuja
perunanmentäviä koloja
aina liian vajaa
viisari näyttää
melkein
